Onko hulluksi tekeytymisellä hyvinvointivaikutuksia?

13.6.2016 0 Tykkää 0 kommenttia Heta Muurinen

Jussi Lehtonen kiersi muusikko Mikko Perkolan kanssa Pietarin psykiatrisissa hoitolaitoksissa esittämässä runo- ja musiikkiesitystä. Lehtonen kertoo kokemuksistaan ja pohtii Suomen ja Venäjän eroja.

Saimme muusikko Mikko Perkolan kanssa kutsun pietarilaisiin psykiatrisiin hoitolaitoksiin esittämään Pablo Nerudan runoihin perustuvaa runo- ja musiikkiesitystä Oodi kellolle yössä. Kyseessä on näyttelijän ja muusikon duetto, jonka aiheena on osallistumisen ja vetäytymisen välinen ristiriita. Olemme esittäneet sitä vuodesta 2014 lähtien. Ensi-ilta oli Kansallisteatterin Lava-klubilla, ja sen jälkeen lähdimme kiertueelle hoitolaitoksiin ja vankiloihin eri puolille Suomea.

Kutsu tuli Kaakkois-Suomen sosiaalipsykiatrisen yhdistyksen (Kakspy ry) kautta. Kakspy on tehnyt yhteistyötä Pietarin ja Petroskoin mielenterveysalan toimijoiden kanssa jo kauan. Meille pietarilaiset psykiatriset sairaalat ja päiväkeskukset olivat aivan uusi aluevaltaus.

Kun palasin matkaltani, sain käsiini Helsingin Sanomien ja Telegraphin artikkelit uudesta brittitutkimuksesta, jonka mukaan taiteella ei ehkä olekaan niitä välinearvoja, joita poliitikot – taiteen rahoittajat – ovat olettaneet sillä olevan. Taide ei autakaan oppimaan, ei sittenkään ratkaise konflikteja eikä paranna asuinalueiden viihtyvyyttä. How we got it wrong about the arts?, kysyy Telegraphin toimittaja Ivan Hewett. Onko meitä vedetty nenästä?

Skortsov-Stepanovin mukaan nimetty psykiatrinen sairaala numero 3

Ajatus venäläisestä lähes kahdentuhannen potilaan psykiatrisesta sairaalasta esiintymispaikkana oli jossain määrin kuumottava. Minkälainen maailma siellä mahtaa meitä odottaa? Ennakkotietoa meillä oli vain vähän. Lähdimme matkaan kuitenkin avoimin mielin ja päätimme ottaa vastaan sen, mitä tuleman pitää.

Sairaala on perustettu reilut 140 vuotta sitten kaupungin ulkopuolelle tsaari Aleksanteri III:nen toimesta. Se oli alun perin tarkoitettu ylhäisösukujen jäsenille. Rikkaat perheet rakensivat hienoja rakennuksia mieleltään sairastuneille sukulaisilleen. Vallankumouksen jälkeen alue otettiin koko kansan käyttöön, ja siinä tarkoituksessa se on edelleen.

Sairaalan pääportilla ylilääkäri otti meidät lämpimästi vastaan. Ensisilmäyksellä huomion kiinnitti puiden suuri määrä. Niitä oli aivan kaikkialla. Seurasimme ylilääkäriä polkua pitkin tiheän metsän läpi. Villiintyneeseen puistoon oli aidattu erillisiä alueita. Aitauksissa näkyi vanhoja tuoleja, vuoteita ja istutuksia. Ilmeisesti eri osastojen potilaille tarkoitettuja ulkoilualueita. Osa näytti olevan edelleen käytössä. Puistossa liikkui runsaasti potilaita, usein omaisten seurassa.

Esiinnyimme sairaalan kuntoutusyksikössä, jonne tulee potilaita eri osastoilta. Heille on siellä tarjolla työtoimintaa, kuorolaulua sekä tanssiterapiaa. Esitys pidettiin kauniissa, valoisassa huoneessa, jossa oli paljon kasveja. Olimme Mikon kanssa harjoitelleet osan esityksen runoista venäjäksi. Näin siitä tuli kolmekielinen, kun se on alun perin harjoiteltu suomeksi ja espanjaksi. Esitys meni oikein hyvin. Keskustelu jäi tosin lyhyeksi, kun piti kiiruhtaa toiseen rakennukseen esiintymään toiselle ryhmälle. Ehdimme kuitenkin kuulla kommentteja. Poistuttuamme keskustelu Nerudan runoudesta jatkui kuntoutusyksikössä työskentelevän kuoronjohtajan vetämänä.

Esiinnyimme myös päiväkeskuksessa, jonne potilaat tulevat omista kodeistaan. Siellä tunnelma oli levottomampi. Työntekijät istuivat eturivissä ja hymyilivät esityksellemme kohteliaasti. Esityksen jälkeen saimme kuulla lisää sairaalan toimintaperiaatteista. Joillain potilailla hoitoajat ovat pitkiä, mutta toiset saattavat kuntoutua työelämään intensiivisen hoitojakson päätteeksi. Alueella on erikseen myös suljettuja osastoja. Sairaalapaikkoja on vastikään vähennetty, mutta toistaiseksi paikan tulevaisuus näyttää turvatulta. Remontteja suunnitellaan.

Sitten kävelimme taas sairaalan puistossa. Totesin sen olevan aivan maaginen. Villiintynyt kasvillisuus oli kietonut syleilyynsä eri aikoja ja ajattelutapoja. Metsä oli turvapaikka. Kauniita, mutta ränsistyneitä taloja puiden siimeksessä. Yksi puutalo oli vastikään palanut. Meille kerrottiin, että se oli arkistotalo. Huhupuheiden mukaan joku potilaista oli halunnut päästä eroon sairaskertomuksestaan.

Keskellä puistoa seisoi koristeellinen kivirakennus, joka paljastui konserttitaloksi. Nousimme toiseen kerrokseen pitkin kuluneita portaita ja saavuimme upeaan saliin, jonka luukkunäyttämöllä mittava kokoonpano soitti venäläistä kansanmusiikkia. Potilaat istuivat katsomossa kuuntelemassa. Suurista ikkunoista tulvi valonsäteitä, jotka saivat tumman koristeellisen puukaton elämään. Katto oli korkealla. Tsaari oli toden totta panostanut.  

En ole sitä mieltä, että mielenterveyskuntoutujia tulisi makuuttaa valtavissa sairaaloissa. Vastustan eri väestöryhmien eristämistä toisistaan. Olen kuitenkin ollut mukana Pro Lapinlahti -liikkeessä, jonka perusajatuksena on ollut Lapinlahden sairaalan puolustaminen, jotta Helsingin keskustassa sijaitseva ainutlaatuinen puisto ja kaunis historiallinen rakennus saisivat säilyä psykiatristen potilaiden käytössä. Lapinlahtihan on myös näitä tsaarinajan innovaatioita. 1800-luvun puolivälissä oltiin edistyksellisiä. Silloin ymmärrettiin myös Suomessa luonnon, taiteen ja esteettisen ympäristön merkitys psykiatrisessa hoidossa. Tänä päivänä sitä ei meillä enää ymmärretä. Psykiatriset sairaalat lakkautetaan ja osastot siirretään somaattisten sairaaloiden yhteyteen, joissa vastaavaa ulkoilemisen tai taiteen tekemisen mahdollisuutta ei useinkaan ole.

Luonnon parantavasta vaikutuksesta ei varmaankaan ole riittävää tieteellistä näyttöä. Maalaisjärjellä tajuaminen ei nykyään riitä. Me kun kaikki jo tiedämme sen, miten luonnossa viipyminen tai taiteen kokeminen ja tekeminen vaikuttavat ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Me tiedämme, koska olemme kokeneet sen. Tästä asiasta taisi olla kyse myös brittitutkimuksessa, joka toteaa, että kvantitatiivinen lähestymistapa taiteen vaikuttavuuteen on saattanut johtaa meitä harhaan. Ja että huomio pitäisi nyt palauttaa yhteisöllisistä vaikutuksista yksilön kokemukseen. Että tällainen löydös antaa aihetta raflaaviin otsikoihin kertoo kyllä jotain ajastamme. Sellaisiinkin asioihin, joilla ei ole juuri mitään tekemistä insinööri- ja taloustieteiden kanssa, sovelletaan niiden logiikkaa. Sitten ihmetellään, kun se ei toimi.   

Esityksen jälkeen tapasimme sairaalan ylilääkärin. Hän kertoi, että sairaala on sikäli harvinaislaatuinen, että se on saanut nimensä entisen potilaansa mukaan. Ivan Skortsov-Stepanov oli venäläinen bolsevikki. Vallankumousta edeltävänä aikana hän pelastautui tsaarin karkotukselta tekeytymällä hulluksi, jolloin häntä hoidettiin kyseisessä sairaalassa. Näin toimivat monet muutkin bolshevikit vastaavissa tilanteissa. Myöhemmin se oli keino välttää palvelus puna-armeijassa.

Hulluksi tulemisen näytteleminen on kansainvälinen klassikko. Skortsov-Stepanovin esimerkki osoittaa, että se voi edesauttaa yhteiskunnallista muutosta. Entä muut vaikutukset? Minkähänlaisen tutkimustuloksen siitä saisi, kun lähdettäisiin selvittämään, miten se vaikuttaa verenpaineeseen? Hamletillehan kävi tavallaan vähän huonosti.

Venäjä vs. Suomi

Tiedän nyt, että taidetoiminta on Venäjällä – kuten myös Suomessa – osa psykiatrista hoitojärjestelmää. Mikä Pietarissa sitten vaikutti erilaiselta kuin Suomessa? Entä oliko jokin asia ihan niin kuin meilläkin?

Ihmisyys tuntui samalta. Kuntoutujat hakeutuivat vuorovaikutukseen vähän ujosti, mutta selvästi kaipasivat huomiota ja kontaktia. Heidän tapaansa olla läsnä vaikutti vahva lääkitys. Näiden asioiden suhteen ei taida olla suurta eroa Suomen ja Venäjän välillä.

Pietarilaisissa yksiköissä oli hyvä järjestys. Kuntoutujat tulivat taideryhmistä siisteissä jonomuodostelmissa. Sellaista en ole meillä nähnyt.

Esiintyminen venäläisille kuntoutujille tuntui hyvin luonnolliselta. Venäläiset kun ovat kulttuurikansaa. Neruda oli monelle tuttu, samoin runo- ja musiikkiesitys taiteellisena konseptina. Suomessa tätä joutuu ajoittain perustelemaan ja pohjustelemaan. Taiteen äärelle tuleminen taitaa olla meille suomalaisille vähän oudompi juttu. Pietarissa se on syvällä olemisessa: itsestään selvä osa elämää ja olemista. Sairaalan lisäksi esiinnyimme myös psykoneurologisessa dispanserissa.

Kaikki esiintymispaikkamme olivat valtiollisia. Yhteiskunnan rooli palvelujen tuottajana tuntui muutenkin olevan tosi erilainen kuin Suomessa. Aistin keskusjohtoisuutta ja hierarkkisuutta. Erityisen mielenkiintoista oli huomata, miten tiiviisti lääkärit olivat mukana taidetoiminnassa. Olen käynyt suomalaisissa eri alojen hoitolaitoksissa esiintymässä ja työpajoja vetämässä pian kymmenen vuotta. Lääkäri on tullut minua tervehtimään ehkä viidesti koko aikana. Suomessa lääkärit ovat jossain taustalla, usein ihan eri rakennuksissa kuin missä esityksiä tehdään. Taidetoiminnalla ei ”raskauteta” ylintä porrasta. Pietarissa lääkärit ottivat meidät vastaan ja olivat mukana joka käänteessä. Heidän työhuoneensa sijaitsivat toiminnallisten tilojen välittömässä läheisyydessä.

Minkähänlaista taidetoimintaa meidän mielenterveysalan yksiköissä olisi, jos lääkärit innostuisivat tulemaan siihen mukaan? Muuttuisiko jokin siinä, mitä tehdään, tai siinä millä perustein, tai siinä minkälaisilla resursseilla? 

Kansalaisyhteiskunta vs. julkiset palvelut

Käynti Venäjällä herätti myös kysymyksen siitä, mitä kansalaisyhteiskunta – tai sen puuttuminen – mahtaa merkitä mielenterveyskuntoutujien näkökulmasta. Suomeen on viime aikoina ilmaantunut erinomaisen hienoja kuntoutujien omasta aloitteellisuudesta kumpuavia kulttuuri- ja kansalaistoiminnan malleja. Esimerkkinä Taiteen Sulattamon toiminta, tai Angstiparaati. Meillä on melko vireä kansalaisyhteiskunta, jossa eri ihmisryhmillä on mahdollisuus tulla nähdyiksi.

Pietarissa muistelin kuitenkin kaiholla vanhojen kunnon mielisairaaloiden toimintaterapiakeskuksia, esimerkiksi juuri nyt lakkautettavan Kellokosken sairaalan Toimaria. Sellaisia hienoja kulttuurilaitoksia ei somaattisiin sairaaloihin hevillä pykätä. Tarkoittaako kansalaisyhteiskunnan vahvistuminen vääjäämättä sitä, että yhteiskunta pikkuhiljaa laistaa vastuusta. Kuntoutujat saavat taidetoimintaa, jos itse aktivoituvat, tai jos vapaaehtoiset innostuvat. Kuinka monet jäävät silloin omiin huoneisiinsa? Tarvittaisiinko Suomessakin enemmän lääkäreiden lähetteitä? Entä Venäjä, löytävätkö kaikki apua ja virikettä tarvitsevat siellä oikeasti valtiollisten palvelujen äärelle?

Palataan vielä hulluksi tekeytymiseen. Sehän on eräänlainen konsertti- tai teatterilippu yhteiskunnassa, jossa taiteen rahoitus on sidottu sen hyvinvointivaikutuksiin! Puhe hoitotaiteesta tuo mieleen myös muita kaksois- tai kolmoistodellisuuksia: valelääkärit, -hoitajat ja -terapeutit. Valkotakeissa hääräilevät performanssitaiteilijat. 

Skortsov-Stepanovin puistossa samoiltuani ja venäläistä kansanmusiikkia tsaarin rakennuttaman mielisairaalan konserttisalissa kuunneltuani mietin, kuka hölmö meni luulemaan, että taideteoksella tai puistokävelyllä voisi taatusti olla se tai se vaikutus. Tarvitsemmeko todellakin tutkimustuloksia sen toteamiseksi, että taide vaikuttaa kaikkiin yksilöihin yksilöllisesti? Ja onko kyseessä kovinkaan radikaali paradigman muutos, jos huomio kiinnitetään taiteen yhteisöllisten vaikutusten sijasta yksilöllisiin? Yhteisöthän muodostuvat perinteisesti yksilöistä. Sekä Äiti-Venäjällä että Isänmaa-Suomessa.

Kirjoittaja

Jussi Lehtonen on Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija ja näyttelijä. ArtsEqual-tutkimushankkeessa hän tekee taiteellista toimintatutkimusta, jossa kehitetään yhteisöllisesti suuntautunutta dokumenttiteatteria sekä Taideyliopiston yleisökontaktikurssia.