Oppimisesta, opettamisesta ja olemisesta – osa 1

4.5.2020 7 Tykkää 0 kommenttia Johanna Perttunen

Kirjoitussarja tanssista ja taidepedagogiikasta

Kirjoitus: Eevamari Kitti

Tämän kirjoitussarjan tekstit ovat ennen kaikkea tarinoita, joissa korostan, sävytän ja suttaan piiloon sen mukaan, miten tekstin tunnelma tai rytmi ehdottaa. Kaiken olisin voinut kuvata myös aivan toisin. Valitsen ennemminkin iskevän kuin täsmälleen toden ilmaisun. Kirjoitettuani tekstin valmiiksi totean heti, että ”ei se noin mennyt”.

Ylpeys on tanssijan lankeemus?

Selailen naistenlehteä, jossa haastatellaan nuorta nousevaa tanssijatähteä. Haastateltava kuvaa kurinalaista elämäänsä jatkuvana pyrkimyksenä vaatia itseltään aina enemmän. ”Tanssija ei ole koskaan valmis” on tuttu balettiammattilaisuutta luonnehtiva mantra. Tehtäväksi annetaan täydellisyyden tavoittelu, jossa ei kuitenkaan koskaan päästä maaliin. Tällaisia kuvauksia olen lukenut ennenkin. Lehdessä hymyilee välillä nuori uransa alussa oleva ballerina, välillä jo kannuksensa ansainnut kypsä tanssija. Kuvaus ammatista on kuitenkin kovin samanlainen. Tanssin lisäksi elämään ei näytä mahtuvan juuri muuta. Pieninkin arjen teko on valinta, jota ohjaavat tanssin asettamat vaatimukset. Elokuvissa ei voi käydä, koska lihakset kangistuvat pitkästä istumisesta. Kaksiosaisen työpäivän keskellä täytyy levätä, joten lastenhoitaja huolehtii jälkikasvusta. Illalla näytöksen jälkeen äidin päästessä kotiin lapset ovatkin jo nukkumassa.

Tanssisalissa näin rakentunut ideaali saa muodon tanssinopettajana, joka ei koskaan kiitä onnistumisesta ilman seuraavaksi annettavaa korjausta ja vaatimusta jostain enemmästä. Osaamista ei tohdi ääneen nimetä, sillä sehän voisi tehdä lopun eteenpäin pyrkimisestä ja taitojen hiomisesta. Pitää piiskata ja puskea ja opettaa jokainen tekemään sitä itselleen, jotta täyttäisi vaatimukset.  Jokaisen saavutuksen jälkeen ylitettävänä on entistä korkeammalle nostettu rima. Jos juuri onnistuinkin hyppäämään lennokkaasti tai pyörimään monta kierrosta, niin yksilöllisyyteni ei kuitenkaan ollut riittävän kiinnostavaa tai esteettistä vaikutelmaa häiritsi vajaaksi jäänyt ojennus sekä muutama kertynyt ylikilo. Opettelen siis olemaan kiitollinen siitä, että opettaja yleensä viitsii minulle jotain sanoa. Ihanteeksi asettuu ihminen, joka tuntee pohjatonta riittämättömyyttä vaatimusten edessä. Joka löytää itsestään aina jotakin, mikä ei kelpaa. Lupaa huonolle päivälle tai hetken levolle ei heru. Tanssijalle aamuinen treenitunti on aika kehon palautumiselle illan näytöksen jälkeen. Vain muille palautuminen tarkoittaa oikeaa lepäämistä.

Yritän kovasti muistella, milloin olisin ajatellut olevani niin riittävän taitava, ettei parempaa osaamista olisi tarvinnut tavoitella. Sellaisista hetkistä minulla ei ole minkäänlaisia muistijälkiä. Sen sijaan toisenlaisista muistoista ei ole pulaa. Niistä, joissa minua on moitittu katteettomasta tyytyväisyydestä itseeni, kun tunsin pisaran onnistumisen iloa tanssiessani. Mieleeni nousee tilanteita, joissa on kerrottu ylikuntoa epäilleiden tanssijoiden paljastuneen vain kunnoltaan surkeiksi, ja isketty silmää perään merkiksi siitä, että tanssijaksi mielivän kannattaisi herätä aamuvarhain juoksulenkille, jos mielii pärjätä. Tilanteita, joissa ilmoitustaululle ilmestyy lehtijuttu pullan ja muiden leivonnaisten kalorimääristä sen jälkeen, kun kehonhuoltotunnilla on tutustuttu rasvakerrosta mittaaviin pihteihin. Tavatessani opettajani joulutauolla, hän ihastelee laihtumistani. Kerron olleeni pitkään sairaana, johon saan vastauksen: Hienoa! Ei ihme, että tanssia opiskelevat sairastuvat anoreksiaan, kun säälimätön kurinalaisuus itseä kohtaan kuvataan ammattiin pääsemisen edellytykseksi.

On outoa kuulla kiertoteitse, miten joku on kehunut roolisuoritustani tilanteessa, jossa en ole itse ollut paikalla. Tai kuunnella selostusta siitä, että vanha opettajani vuosien takaa muistaa minut taitavana ja lahjakkaana. Minulle itselleni näitä positiivisia arvioita ei ole kerrottu. Ennemminkin kerryttämäni osaaminen on otsaa rypistäen todettu hankalan vääränlaiseksi. Olen ollut uppiniskainen, kun en ole auliisti myöntänyt, että kaikki nuo harrastusvuodet ja harjoitustunnit ovat tanssilleni haitaksi. Olen oppinut, ettei omaa osaamistaan sovi tunnistaa. Sen arvioiminen pitää jättää opettajalle, joka nimeää oppimasi pelkiksi maneereiksi. Se on kätevä moite, sillä omia maneerejaan ei kukaan itse näe.

Näyttämö on ankara paikka. Sinne nouseminen edellyttää vahvaa itsetuntoa ja luottamusta siihen, että pystyy ja osaa. Voisiko tuon vaativuuden luottaa olevan riittävän kasvattavaa jo itsessään ilman, että sen lisäksi esiintymään mielivän itsetunto pitää takoa maan rakoon, opettaa hänet jatkuvasti epäilemään osaamistaan — ja kouluttaa riippuvaiseksi opettajan tai koreografin kitsaasti suomasta hyväksyvästä nyökkäyksestä, joka määrittää onnistumisen?

Joko pääsin pohdinnassani asian ytimeen? En vieläkään ole tyytyväinen.

Suomiessani ankarasti täydellisyyttä vaativia opettajia ja alinomaiseen ankaruuteen ohjaavaa eetosta löydän itseni jälleen tämän saman vaativuuden kohteena. Tällä kertaa opettajan roolissa. Minun pitäisi nyt olla itselleni säälimätön ja purkaa oma opettajuuteni palasiksi, jotta voisin rakentaa sen uudelleen ja paremmaksi. Jälleen olen vaatimassa itseltäni enemmän ja nostamassa esiin tyytymättömyyttä osaamiseeni, joka ei kelpaa, ei riitä. Kyselen itseltäni, toiminko väärin. Sama tanssijan mantra nostaa päätään ja toteaa, että laakereillaan lepäävä opettaja on langennut kaiken kehittymisen esteeksi kohoavaan itsetyytyväisyyteen ja laiskuuteen.

Olisiko syytä jo oppia sanomaan ”minä osaan ja tämä riittää”? Sillä — onko yksikään kannustava sanani uskottava, ellen pysty lausumaan sellaisia itselleni? Onko kaikkein radikaalein ja säälimättömin vaatimus, jota kohti minun pitäisi itseäni piiskata, opetella olemaan kiltti itselleni? Tai — olemaan itselleni, ei vain muille? En halua päätyä kinuamaan oppilailtani sitä hyväksymistä, jota en itselleni osaa suoda.

Opettaessa huomio on kumman usein siinä, mistä pitäisi antaa jokin oikeaan suuntaan ohjaava neuvo ja löytää korjattavaa. On helppoa keskittyä kertomaan, missä tapahtui virhe. Mutta sitten — miksi edes käytämme sanoja virhe ja korjaus? Oikeastaan en ajattele, että oikaisen virheitä antaessani korjauksia, vaan ehdotan kokeilemaan jotain toista tapaa tai ajatusta. Josko se auttaisi onnistumaan, helpottaisi tekemistä ja muuttaisi mahdollisemmaksi. Toivon voivani auttaa onnistumaan ja löytämään.

Pitäisikö siis aloittaa siitä, että muuttaa sanat, joilla puhuu? Julistaa kielletyiksi sanat ”oikein” ja ”väärin”, koska ne väittävät tietävänsä, millainen kelpaa. Oikein on kaikki, mikä tanssivalle itselleen on palkitsevaa ja tuntuu paremmin toimivalta, sen sijaan, että täytetään kriteerit ja tehdään opettaja tyytyväiseksi. Väärin ei ole mikään, on vain jotakin, joka on kesken ja vasta matkalla. Jotakin, minkä kautta pitää kulkea. Mutta tunnen sanojen kaappaavan ajatukseni, sillä niiden mukana kulkee väkisin jotain, miltä yritän karata. Välttäessäni sanaa väärin kompastun heti toiseen yhtä hankalaan – keskeneräisyyteen, joka vaatii pyrkimään johonkin parempaan. Kuka esittää vihjauksiaan näissä sanoissa, joita en saa puhdistettua tarkoittamaan sitä, mitä yritän sanoa?

Minua alkaa epäilyttää koko tapa, että yleensäkään määritellään, millainen pitäisi olla — kelvatakseen, täyttääkseen odotukset, ollakseen hyvä. Miten voisi olla hyväksi, että opettaja yrittää tunnistaa oppilaistaan ne, jotka täyttävät kriteerit tai ne hetket, jolloin niihin ylletään? Miten voisi olla hyväksi, että opettajan toimintaa tarkastellaan valmiiksi muotoillun ihannekuvan kautta, jotta toiminnan voi jakaa onnistumisiin ja epäonnistumisiin? Kenelle annetaan valta määritellä hyvä — ja miksi tämä valta pitää antaa yhdelle siten, että se samalla toiselta evätään? Ehkä opettaa pitäisikin sitä, miten voi tunnistaa sen mikä itselle on hyvää? Olisiko tuon tunnistamisen kyvyn kehittäminen opetuksen ja oppimisen tavoite, ei asetettujen kriteerien täyttäminen? Opettajan tehtävä olisi purkaa esteitä hyvän toteutumisen tieltä, mutta ei määritellä, mikä tuo hyvä on. Voinko opettajana tyytyä myös siihen, että oppilaani ei halua enempää? 

Ei riitä, että moitin mallin asettamia vaatimuksia huonoiksi ja vaadin niiden päivittämistä. Olen edelleen niihin sidottuna, ellen pysty toteamaan, että ei ole mitään ihannetta, jonka rinnalle asettuisin vertailuun. Paha paikka, kun koko ikänsä on tehnyt kuten opettaja vaatii.