Taiteilijan työ ja sukupuoli hoivaympäristöissä

13.4.2016 0 Tykkää 0 kommenttia Heta Muurinen

Mitä taiteen ja hyvinvoinnin kentän sukupuolittuneisuus voi tarkoittaa esimerkiksi taiteilijoiden työn arvostuksen näkökulmasta?

Taiteilijan työtä sukupuolen näkökulmasta on tutkittu paljon. Yksi näkökulma on ollut taiteilijana toimimisen mahdollisuudet. Virginia Woolf kirjoitti aikoinaan kuvitteellisen tarinan Shakespearen sisaresta Judithista, jolla olisi ollut haluja ja lahjakkuutta taiteilijan työhön, mutta ei mahdollisuuksia. Juuri nyt – tai paremminkin taas – keskustellaan seksismistä ja suoranaisesta naisvihasta teatteri- ja oopperamaailmassa.

Taiteen ja hyvinvoinnin kentällä sukupuolittuneesta työstä ei juurikaan puhuta. Pohdimmekin tässä blogissa kahden ArtsEqual-tutkijan voimin lähtökohtia sukupuolittuneen työn tarkasteluun ja mitä kentän sukupuolittuneisuus voisi tarkoittaa esimerkiksi taiteilijoiden työn arvostuksen näkökulmasta.

Noin 1990-luvulta lähtien naisten määrä taiteilija-ammateissa on lisääntynyt vauhdilla, ja taide on siirtynyt entistä enemmän pois perinteiseksi mielletyistä taideinstituutioista uusille alueille. Näihin uusiin alueisiin liittyy yhä useammin kohtaamista, yhteisöllistä toimimista, huolenpitoa ja hoivaa. Taiteen kentän naisistuminen onkin yhdistetty mm. yksilöä korostavan taiteilija- ja neromyytin purkautumiseen.

Sukupuolisegregaatio, eli töiden, tehtävien ja koulutusalojen jakautuminen naisten ja miesten aloiksi ja töiksi, vaihtelee eri taiteenaloilla. Suomessa naisvaltaisia taiteenaloja ovat tanssi, taideteollisuus ja kuvataide, kun taas sävel- ja rakennustaide ovat miesvaltaisia taiteenaloja. Tutkimusta taiteen ja hyvinvoinnin kentän segregoitumisesta ei ole olemassa, mutta näppituntumalta vaikuttaa siltä, että hyvinvointityön kontekstissa työskentelevistä taiteilijoista suurin osa on naisia.

Jos sosiaali- ja terveyspalvelujen kontekstissa toimivan taiteilijan nähdään purkavan käsitystä maskuliinisesta yksilötaiteilijasta, ja soveltava taide kytkeytyy hoivaan, hoitoon ja kasvatukseen, jotka jo ennestään ovat hyvin sukupuolittuneita työn alueita, mitä se voi merkitä soveltavan taiteen arvostuksen ja myös työn tekemisen ehtojen kannalta?

Sukupuolta ja taiteilijan työtä on tarkasteltu suhteessa uudesta työstä käytyyn keskusteluun. Uudella työllä on tarkoitettu työn muuttumista suorittavasta ja materiaalisia tuotteita tuottavasta kontrolloidusta tehdastyöstä kohti luovaa, affektiivista tietotyötä. Feministisessä työntutkimuksessa affektiivisen työn merkityksen lisääntymistä on kutsuttu työn ja talouden naisistumiseksi. Yksi työn naisistumisen merkki on se, että uudessa työssä työntekijöiltä vaaditaan feminiinisiksi hyveiksi miellettyjä taitoja – hoivaa, kommunikaatiota sekä esteettisyyttä. Taiteilijan työskentelyä osana hoivan ja hoidon kenttää voidaankin tarkastella yhtenä työn – ja myös hoidon ja hoivan – estetisoitumisen tai taiteistumisen muotona. Samalla hoivaympäristöissä toimivalta taiteilijalta vaaditaan yhä enemmän taitoja kommunikoida ja myös hoivata – vaikka työnkuvat ja koulutus ovatkin hoiva- ja taidealan ammattilaisella erilaiset.

Samanaikaisesti, kun materiaalisesta tavaroiden tuotannosta on siirrytty yhä enemmän immateriaaliseen esim. tiedon, palveluiden, elämysten ja kokemusten tuotantoon, työstä on tullut yhä epävarmempaa, ja useampien ihmisten asema työmarkkinoilla on haurastunut. Taiteilijan työn kannalta tässä ei ole mitään uutta, ja taiteilijuutta onkin pidetty eräänlaisena uuden työn koelaboratoriona, jossa palkka on pieni ja tulot epäsäännöllisiä, mutta suhde työhön on varsin kokonaisvaltainen ja sitoutunut. Tutkimuksella onkin vielä tehtävää tämän monimutkaisen yhtälön purkamisessa ja selvittämisessä – miten juuri taiteilijan työ on muuttunut uusissa konteksteissa, ja mitä työn sukupuolittuneisuus ja prekaarius taiteen ja hoivan uusissa konteksteissa oikein tarkoittaa?

Taiteen ja hyvinvoinnin näkökulma on nopeasti valtavirtaistunut: kulttuurin hyvinvointivaikutusten tunnistaminen mainitaan jo nykyisen hallituksen hallitusohjelmassakin, samoin kuin huoli lasten ja nuorten luovuudesta ja yhteistyöstä ”sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa taiteen hyvinvointivaikutusten tukemiseksi”. Verrattuna muutaman vuoden takaiseen buumiin luovan talouden innovaatiopotentiaalista nämä uudet painotukset politiikassa vaikuttavat varsin “pehmeiltä”. On kuitenkin syytä kysyä, kohentaako tämä tunnustuksen saaminen todellisuudessa taiteen ja hyvinvoinnin parissa työskentelevien (nais- tai mies)taiteilijoiden asemaa. Entä onko taiteeseen ja hyvinvointiin panostaminen pois yksilötaiteilijoilta – sekä naisilta että miehiltä – vai ovatko nämä rahat pois (muulta naisten) hoivatyöltä. Vai onko tässä edes kyseessä kilpailu resursseista vai jostain muusta?      

Lähteet                                                

Adkins, Lisa (2001) Cultural Feminization. ‘Money, Sex and Power’ for Women. Signs: Journal of Women in Culture & Society 26:3, 669–695.

Julkunen, Raija (2009) Uuden työn paradoksit. Tampere: Vastapaino.                                       

Rantala, Pälvi (2011) Tasa-arvon ja sukupuolen kysymyksiä taidelähtöisten menetelmien kentällä. TAIKA-hankkeen työpapereita.

Roiha, Taija, Rautiainen, Pauli & Rensujeff, Kaija (2015) Taiteilijan asema ja sukupuoli. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö – CUPORE.

Kirjoittajat

Heli Ansio on filosofian maisteri ja teologian kandidaatti. Hän työskentelee tutkijana Työterveyslaitoksessa ArtsEqual-tutkimushankkeessa ja tutkii taiteen vaikutuksia eri toimintaympäristöissä. Aiemmin hän on tutkinut esimerkiksi taiteilijoiden hyvinvointia, teattereiden parijohtajuutta sekä luovien alojen yhteisöllisiä työtiloja.

Filosofian tohtori ja ArtsEqual-tutkija Anu Laukkanen työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopiston Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksikössä. Hän tutkii tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden merkityksiä taiteen ja sosiaali- ja terveyspalveluiden risteyksissä. Laukkasen sukupuolentutkimuksen väitöskirja Liikuttavat erot. Etnografisia kohtaamisia itämaisessa tanssissa ilmestyi vuonna 2012.