Romanttista maantiedettä

17.9.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Ilai Lehto

Kuvareportaasi Jussi Kiven legendaariselta romanttisen maantieteen kurssilta 8.9. – 16.9.2020.

Työpöydälläni tönöttää pieni betonimöhkäle. Se on peräisin jättömaalta Kruunuvuorenrannasta, läheltä hylättyä öljysäiliötä Kruunuvuoren laella. (Ei sitä kuuluisampaa valotaideteoksena esiteltyä ”Öljysäiliötä 468”, vaan sen yksinäisempää, mutta yhtä hyvällä akustiikalla varustettua sukulaista.)

Betonimöhkäle ei ole erityisen esteettinen. Siitä sojottaa pitkä ruostunut pätkä raudoitetta. Mutta kun sitä näppäilee sormella, soi se kauniisti. Kuljetin sen sylissäni kotiin asti, sillä minulle se on osoitus muutoksesta tavassani katsoa ympärilleni. Jälleen haaveilevammin, tietoisena paikallishistorian kerroksista ja rakennetuista kertomuksista. Se on tietenkin myös matkamuisto syksyn hienoista retkistä yllättäviin kohteisiin Itä-Helsingissä.

Osallistuin Jussi Kiven legendaariselle romanttisen maantieteen kurssille 8.9. – 16.9.2020, joka koostui yhteensä neljästä päivästä. Näihin sisältyi johdantona toimiva kävely Vallilan lähiympäristöön, sekä luento Kiven työskentelystä ja kolme maastoretkipäivää. Ensimmäinen suuntautui Vuosaaren sataman kautta Mustavuoren luoliin. Kivi puhuu kaunotaiteellisen matkaoppaan roolissa ja hänen äänessä ollessaan syntyy tenhoava paikallishistorian, ympäristötietouden ja oman henkilökohtaisen kokemuksen kudelma. Ollaan kuin luokkaretkellä sanan mitä hauskimmassa merkityksessä. Oppaamme etenemisessä on vuosien tuomaa rutiinia, mutta myös rohkeutta samota ryhmän kanssa tunnustellen ja haistellen reittejä yhä muuttuvassa maisemassa, säässä kuin säässä. Kesken päivän, Mustavuoren erakon majalle ehdittyämme alkaa näet sataa kaatamalla ja sammalkallioiden pinnasta tulee kohtuullisen jännittävä seikkailurata, jossa aivan kaikki eivät kykene pitämään tasapainoaan. ”I can’t believe I am in a university course”, huokaa vaihto-opiskelija epäuskoinen hymy huulillaan ja yhdyn hänen mielipiteeseensä. Tuntuu poikkeuksellisen hienolta ja ymmärrän saman tien miksi tämä kurssi on saavuttanut juuri niin legendaarisen maineen opiskelijoiden keskuudessa.

Nyt poikkeusolojen myötä olen (kuten lukemattomat muutkin suomalaiset) löytänyt itseni yhä enenevissä määrin itseni metsistä, kallioilta, meren äärestä tai muualta luontokohteista. Luontokokemuksien kasvavassa himossa toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin Lappiin, aivan Norjan rajalle asti. Niinpä lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi retkeilykurssi on onnen omiaan aloittamaan uuden lukuvuoden samalla nuotilla, sillä en tunnu saaneeni tarpeeksi luonnossa liikkumisesta – päinvastoin. Silti kurssin urbaani twisti toimii hyvin ajatuksien hämmentäjänä ja keskustelun herättelijänä, kuin pikkuhiljaa kävelyn lomassa pudotellen. Hetkinen, Vuosaaren sataman täyttömaakumpareelle kivuttua alkaa hahmottaa, että kaikkihan tässä kauniina luontona näyttäytyvässä maisemassa on rakennettua – jopa toiselta puolelta Suomea hinattua hämmentävää kelopuuta ja kantoa myöten. Kaupunkimainen ympäristö tarjoaa oudon matriisin, joka asettaa kaikki kevään ja kesän aikana ahmimani inspiroivat luontokokemuksetkin toisiin kehyksiin. Hätkähdän kun saan kuulla, ettei sitä todellista, ikivanhaa aarniometsää enää ole Suomen vehreydessäkään jäljellä enää kuin muutama hassu prosentti. Lähes kaikki täällä on viljeltyä, lajistoltaan köyhää talousmetsää tai vielä liian nuorta synnyttämään yli satavuotiaan metsän suunnattoman hienoa ja lajirikasta kasvuympäristöä.

Seuraavalla viikolla vierailemme Nuuksiossa, joka näin korona-ajalla ylikansoituksesta uutisiin päässeenä Etelä-Suomen ykkösluontokohteena ei kuulosta aluksi erityisen houkuttelevalta. Jussi kuitenkin tietää pysytellä loitolla massojen kansoittamilta reiteiltä ja ajellaankin bussilla hyvän matkaa luontokeskukselta Kattilan suuntaan ja lähdetään tarpomaan Högbackan suunnilla.