Sysmän siimeksestä

15.1.2021 0 Tykkää 0 kommenttia Ilai Lehto

Tunnelmia kirjailijaresidenssijaksolta Villa Sarkiasta, Sysmästä.

Vuosi on vaihtunut sangen vähäeleisesti. Tammikuuta on eletty reilu viikko, jonka aikana lähinnä siivoilin työpisteeni ja kaivelin jälleen opparin raakileeni esille. Sulloin sen ja rinkallisen muistiinpanoja, lähdeaineistoa ja kirjoitusmateriaalia mukaani, kun jätin klaustrofobiaa sykkivän pääkaupungin taakseni ja painelin Nuoren voiman liiton kirjailijaresidenssiin, Villa Sarkiaan, Sysmään. Nyt olet täällä, saapunut hiljaiseen ja lumisessa yössä kimmeltävään päijäthämäläiseen kylään. Vähin erin olen karistellut koronan ankeuttaman arkiympäristön harteiltani ja linnoittautunut yläkerran tilavaan päätyhuoneistoon. Raskaat huokaisuni muuttuvat aamuisiksi joogahengityksiksi, toimettomuus ja turhautuneisuus muuttuvat flow-tilaksi ja miellyttäviksi rutiineiksi. Uusi maisema rakentuu ympärilleni pala palalta, se tuntuu ihastuttavan tyhjältä ja avaralta. Kuin päiväkausia kestävä lumipyry, joka kuorruttaa kylän omakotitalot koristeellisiksi ja kasvattaa lenkillä partaan kuurankukkia. Oli onnenpotku päästä lähtemään tänne juuri nyt.

Tassuttelen ympäri kartanoa puolihämärissä kuin talviuniltaan herätetty muumipeikko. Vaeltelen huoneissa ajatuksissani, vailla päämääriä. Toisinaan eksyn lauseisiin. Täällä on niin paljon runoja, hyllymetreittäin ja sullottuina kaappeihin. Kirjaimellisesti lukemattomia määriä, joista suurin osa on kirjailijoiden lahjoituskokoelmia. Niiden selaaminen keittiön sinisen pirttipöydän ääressä saa ihoni kihelmöimään ihanasti. Olen tullut tänne antautumaan kirjoittamiselle. Olen antanut itselle siihen luvan. Heti ensimmäisinä päivinä marssin kunnankirjastoon, joka sijaitsee kätevästi muutaman kadunvälin päässä residenssiltä ja hommasin saman tien kirjastokortin. Sisäinen lukutoukkani on päivissä kasvanut kirjoja ahmivaksi koiperhoseksi. Täällä kaikki uutuudetkin ovat käden ulottuvilla, helposti omatoimiajalla poimittavissa iltalenkillä kauppakassiin ennen saunaa, siinä missä pääkaupunkiseudun kirjastoissa niitä jonottaa satapäin nimiä varauslistalla. Kirjapinot notkuvat sänkyni ympärillä ja alan kahlata niitä auki tuntien soljuessa ohitseni. Mikään ei tunnu työltä tai erityisen raskaalta. Kaikki tapahtuu omilla ehdoillani. Ajatteluni katkaisee vain vatsan sinnikäs kurnutus. Tätä on residenssityöskentely parhaimmillaan!

Koska kuvataideakatemian opinnäytteen kirjoitustyö on kuitenkin sinnikästä aineiston ristiinlukemista ja lähdeviitteiden viidakkoa, otan sille vastapainoksi päiväkirjamaisen runoittelun, joka on itselleni ominainen tapa tuottaa tekstiä. Annan sanojen tipahdella päivän mittaa mieleeni, pienten arkisten tapahtumien muotoutua kertomuksiksi ja sitten pelkistyi runoiksi. Se tuntuu niin luontevalta, että olen jo alle viikossa kirjoittanut paljon enemmän kuin suunnittelin. Pikkuruinen Kaarlo Sarkian (täysin residenssijaksoa varten tehty hankinta) runokirjan kansikuvalla koristettu vihkoni täyttyy merkinnöistä. Otin toki mukaan myös piirrustus- ja maalausvehkeitä, mutta ne lepäävät koskemattomina lipaston laatikossa. Olen päättänyt tehdä vain sitä mitä tulin tekemään ja keskittyä siihen mikä tuntuu oikeimmalta. Juuri nyt se ovat runot, sanojen sointuva syli. Täällä olen piilossa, täältä voin taas löytää itseni.