Tohtoroitumisesta 15 vuotta – mitä jäi käteen?

15.9.2020 1 Tykkää 0 kommenttia Karoliina Pirkkanen

”Jatko-opintojen käynnistämät prosessit ovat muokanneet minua sellaiseksi taiteilijaksi kuin nyt olen”, toteaa klarinetisti Mikko Raasakka.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun läpäisin tohtorikoulutuksen taiteellisen tasokokeen. Opintojen aloittamisesta on 20 vuotta, tohtoriksi valmistumisesta 15 vuotta ja kirjallisen työn laajennetun, englanninkielisen kirjan julkaisemisesta kymmenen vuotta. Juhlavuosi siis, joten on aika hiukan muistella.

Pontimeni jatko-opintojeni aloittamiseen oli ammatillinen kehittyminen. Pari vuotta aikaisemmin olin vaihtanut stressaavan ja epäsäännöllisen freelanceklarinetistin elämäni leppoisaan orkesterityöhön ja muuttanut perheineni Jyväskylään. Elämä oli mukavaa, mutta ammatillinen minäni alkoi olla huolissaan: oli olo, että pienen kaupungin orkesterissa soittaminen ei tarjonnut riittävää haastetta kehittymiseen tai edes aikaisemman tason säilyttämiseen. Muusikonkin työssä pätee mielestäni maksiimi: ”on juostava pysyäkseen paikallaan”. Huoli ei tietenkään ollut vain soittimen hallintaan liittyvä. Myös epämääräinen ajatus ihmisenä ja taiteilijana kehittymisestä kyti mielessäni iskiessäni kuokkani tohtoriopintojen suohon. Tein jatkotutkintoa lapsiperhearjen, omakotitalon pakkoremonttien, omien orkesteritöiden ja muiden keikkojen ohella matkustellen edes takaisin Jyväskylän ja Helsingin väliä. Elämä tuntui usein kaoottiselta, haasteet ylivoimaisilta ja välillä iski masennus. Onneksi tulin aloittaneeksi aktiivisen juoksuharrastuksen. Se auttoi. Ilman säännöllistä liikuntaa olisin ehkä luovuttanut ja jättänyt jatko-opinnot sikseen. Juoksin päästäkseni eteenpäin.

Etukäteen olin kuvitellut nauttivani kirjoittamisesta, mutta kirjallisen työn sorvaaminen olikin tuskallisen hidasta ja työlästä. Olin valinnut aiheeksi säveltäjille ja klarinetisteille suunnatun klarinetin uusien soittotekniikkojen esittelyn. Kuvittelin tehtävää helpoksi, mutta tuttujen asioiden sanallistaminen osoittautui yllättävän työlääksi ja pian tunsin seilaavani sakeassa sumussa. Lisäksi aiheestani, klarinetinsoiton tekniikasta, ei ollut olemassa käytännössä lainkaan suomenkielistä kirjallisuutta. Oli aloitettava määrittelemällä käsitteet suomeksi. Tulin esitelleeksi klarinetin uusien tekniikoiden lisäksi myös perustekniikat ymmärtäen samalla, miten vähän olin tiennyt omasta soittimestani. Onneksi ohjaajani Marcus Castrén veti minut kerta toisensa jälkeen maan pinnalle milloin ohuesta yläpilvestä, milloin mutaisesta kuopasta ja työ valmistui nimellä Aapelin uudet soitteet. Nimi on viittaus klaneetistaan pahoja ääniä päästelleeseen Kissalan Aapeli -nimiseen pelimanniin Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä. Hyvästä nimestä ja valtavasta työmäärästä huolimatta itse kirjallinen työ jäi vaatimattomammaksi kuin olin kuvitellut. Onnekseni sain tohtoriksi valmistumiseni jälkeen tilaisuuden kirjoittaa sen kokonaan uusiksi. Monien vaiheiden ”Aapelin” kokonaan uudistetun ja laajennetun version julkaistua englanniksi nimellä Exploring the clarinet. Itselleni vasta jälkimmäinen kirja on tohtoriopintojeni varsinainen päätös, vaikka se julkaistiin viisi vuotta valmistumiseni jälkeen ja sisältää paljon sellaista, mitä en jatko-opiskelijana vielä tiennyt enkä ymmärtänyt.

Tohtoriopintojen konserttisarjaa varten harjoittelu oli tutumpaa puuhaa kuin kirjoittaminen, muttei sekään ongelmitta sujunut. Soitin viiden vuoden aikana kuudessa tohtorikonsertissa parikymmentä klarinettiteosta melkein yhtä monelta elävältä suomalaiselta säveltäjältä. (Tosin yksi säveltäjistä kuoli seuraavana päivänä siitä, kun olin esittänyt hänen teoksensa. Uskon kyseessä olleen puhdas sattuma.) Näin jälkeenpäin katsottuna konserttitahti oli liian tiukka ja vaativat ohjelmat olisivat vaatineet pitempiä harjoitteluaikoja. Jäi konserteista myös hyviä muistoja. Ehkä koko projektin parasta antia oli konserttisarjan myötä alkanut ja edelleen jatkuva yhteistyö monen säveltäjän kanssa. Olen saanut olla mukana monissa suomalaisen luovan säveltaiteen kiinnostavimmissa ilmiöissä.

Summa summarum: tohtorin tutkinto sinänsä ei ole tuonut minulle taloudellista tai muuten mitattavissa olevaa hyötyä. Olen edelleen samassa asemassa kuin silloin kun hain tohtorikoulutukseen: helsinkiläinen freelanceklarinetisti. Ehkä hiukan viisaampi ja vähemmän stressaantunut kuin silloin. Jatko-opintojen alulle sysäämät prosessit ovat kuitenkin tärkeältä osalta muokanneet minua sellaiseksi taiteilijaksi kuin nyt olen. Kuinka hyödyllinen juuri minun tohtoriopintoni ovat olleet musiikkiyhteisölle? Kannattiko yhteiskunnan sijoittaa tutkintooni? Aiheellinen kysymys, johon itselläni ei ole vastausta.

Kirjoittaja Mikko Raasakka on musiikin tohtori ja klarinetisti.