Kuin olisi keskellä kokonaista, elävää taideteosta

14.11.2016 0 Tykkää 0 kommenttia

Ruumiillisia harjoitteita -tuotanto tutkii erilaisten aistiharjoitteiden avulla, kuinka voisimme kohdata toisemme uusin tavoin, ihmisenä ihmiselle, ja kokea ympäristömme niin, että voisimme yhdessä luoda sitä ja muodostaa sille merkityksiä.

ArtsEqualissa tehdään myös taiteellista tutkimusta. Ruumiillisia harjoitteita -tuotanto tutkii erilaisten aistiharjoitteiden avulla, kuinka voisimme kohdata toisemme uusin tavoin, ihmisenä ihmiselle, ja kokea ympäristömme niin, että voisimme yhdessä luoda sitä ja muodostaa sille merkityksiä. Tutkimusryhmä 4:n assistenttina sain olla mukana taiteilija-tutkija Minna Heikinahon aistikokemusretkillä syksyn aikana, joista ensimmäiset järjestettiin Heurekan Tutkijoiden yössä 30.9.

28.9.2016, lähtö Sörnäisistä klo 8:00

Lähdettiin Heurekaan katsomaan paikkoja aistikokemusretkiä varten. Kahvilla puhuttiin, kuinka eri asia on olla tekemisissä jonkun kanssa oman taiteen sisällä, se on iso henkilökohtainen juttu, ja sen jakaminen muiden kanssa on aina jonkunlainen riski. Luopuminen kontrollista ja häpeä siitä, että ”tällaista minä olin ajatellut, tuletko mukaan”. Taiteen kanssa yhdessä toimiessa se yhdistää eri tasolla kuin formaalimmassa työssä ja työympäristössä. Sen vuoksi tulin ajatelleeksi ja huomanneeksi, että Minna todella luottaa minuun ja minä häneen. Me ollaan tiimi.

30.9.2016 junassa matkalla Heurekaan, klo 10:30

Unohdin hakaneulat nimikylttejä varten. Olen myöhässä ja unohdin hakaneulat, eikä silti jännitä. Tämä on hermoheikolle uutta. Olen niin innoissani retkistä, luulen että niillä pelastetaan maailma ja naureskelen ajatukselle. Mielessä ei käy, olenko tässä hyvä tai en, arvioiko joku, kun teen joka tapauksessa.

Minna soittaa matkalla, että Heurekan puolesta meille on järjestetty päiväretkille kolme kahdenkymmenen hengen ryhmää. Illalla on myös kolme retkeä, mutta niille ihmiset voivat osallistua lennosta. Mitään ennakoimista ei siis oikein ehdi tekemään, let’s improvise.

30.9.2016 klo 11:00

Ensimmäinen retkiryhmä oli 7.–8.luokkalaisia nuoria ja heidän kaksi opettajaansa. Lisäksi Heurekasta oli retkistä innostunut työntekijä mukana. Nuorten kanssa tehtiin aistikokemus ja -luottamusharjoite. Harjoitteessa muodostetaan pari, josta toinen laittaa silmät kiinni. Se jolla on silmät auki, kuljettaa ”sokeaa” toista tiukassa otteessa ja avustaa tätä käsin koskemaan erilaisia elementtejä ympäristössä: liikennemerkin kylmää metallia, ruusujen piikkejä, erilaisia lehtiä puissa ja pensaissa, toisen ihmisen kättä. Tarkoitus on pysyä hiljaa, sulkea pois sekä puhe että näkö. Silloin voi keskittyä vain siihen, mitä kuulee, mitä tuntee jalkojensa alla, miltä asiat tuntuvat paljaissa käsissä, ja miltä tuntuu olla toisen otteessa. Yhtä tärkeää on vastuun tuntemus toisesta ihmisestä, jota kuljettaa ja ohjaa. Luottamuksen syntymiseksi parin on oltava toisissaan fyysisesti kiinni: kun merkkejä annetaan ilman puhetta tai näkemistä, kommunikoidaan keholla.  

Tytöt tuntuivat keskittyvän harjoitteeseen poikia tunnollisemmin. Poikia huvitti ja nolotti, pääasiassa nolotti. Näytti siltä, että läheisyys oli nuorten keskuudessa kulttuurisesti tytöille paljon hyväksyttävämpää kuin pojille. Pojilla energia näytti menevän coolina pysyttäytymiseen ja rajojen hankaukseen; hihasta voi roikottaa kiinni, muttei kädestä. Olin yhden pojan parina, joka oli oikein kohtelias mutta vierasti olla lähellä kaltaistani häntä vanhempaa nuorta naista. Kuljettaessani poikaa hän taisi siristellä silmiensä välistä koko ajan, että tiesi mihin astuu ja koskee. Kun poika kuljetti minua, ujostelultaan ja kohteliaisuuttaan hän ei tohtinut ottaa minua käsikynkkään, vaikka sanoin ettei tarvitsisi jännittää.

Kun nuorilta kysyi harjoitteen jälkeen, miltä tuntui, pienessä porukassa he vastasivat ”oli kivaa”, ”jännää”, ”hauskaa”, mutta koko ryhmän kuullen kukaan ei avannut suutaan. Kasvojen menettämisen pelko taisi mykistää. Minnan kanssa pohdittiin harjoitteen jälkeen, että vähemmän intiimi ääniharjoite olisi voinut toimia nuorten kanssa paremmin.

30.9.2016 klo 12:00

Seuraava ryhmä koostui seitsemästä melko nuoresta maahanmuuttajasta ja heidän opettajastaan. Ryhmä opiskeli suomen kieltä valmentavassa koulutusohjelmassa. Aluksi kättelimme ja esittäydyimme osallistujien kanssa. Päätimme etukäteen tehdä heidän kanssa näköhavaintoharjoitteen. Päädyimme valintaan kulttuurisensitiivisistä syistä: ryhmässä oli muslimeja, joille aistikokemus- ja luottamusharjoite olisi voinut olla epämukava harjoitteen fyysisyyden vuoksi. Voi sanoa, että ennakkoluulot ohjasivat valintaamme, ja ne olisivat voineet osoittautua vääriksi. Olisimme voineet kysyä osallistujilta, minkä harjoitteen he haluaisivat tehdä.  Vai tulisiko toteuttaa aina vain samanlainen harjoite, samalla kaavalla, eikä kompensoida ollenkaan? Olisiko se tasa-arvoisinta?

Näköhavaintoharjoitteessa osallistujille annetaan pahvista ja oksista tehdyt välineet, joilla rajata maisemaa. Oksan päähän solmittuun pahvinpalaan on saksin leikattu erimallisia ja -kokoisia kuvioita: neliöitä, suorakulmioita, ympyröitä. Välineellä voi rajata esimerkiksi ympäristön yksityiskohtia tai ottaa laajemman, postikorttimaisen otoksen, tai keskittyä vaikka yhteen väriin ympäristössä. Rajausta tehdään ensin yksin tai pareittain muutama minuutti, minkä jälkeen otokset jaetaan ryhmän kesken.

Ryhmä oli paljon teinejä vastaanottavaisempi ja kiinnostunut retkestä. Kuitenkin, ehkä kielimuurin, ehkä muista syistä johtuen, he eivät täysin ymmärtäneet tehtävänantoa, ja kommentoivat opettajalleen, ”mikä mieli tässä nyt oikein on”. Kun kyseessä ei ole vapaaehtoinen ryhmä osallistujia, on hyväksyttävä kaikki reaktiot, kaikki kyseenalaistukset, kaikki tuntemukset; kaikki ne ovat arvokkaita. Ketään ei voi pakottaa iloitsemaan aistiensa tarkentumisesta tai edes olemaan asiasta kiinnostuneita. Mitä tilanteessa voi tehdä, on vain tehdä harjoite, olla läsnä, ja se sitten vaikuttaa jotenkin, jos vaikuttaa, jos osallistuja antaa mahdollisuuden. Ja vaikutushan on myös kysymys, joka esitettiin: ”mikä mieli tässä nyt oikein on”.

Ryhmän kohdalla ymmärsin, miten eri tavalla harjoitteet sujuvat ja tuntuvat riippuen kustakin ryhmästä ja heidän sisäisestä dynamiikastaan: olisiko kyseessä toisilleen tuttuja vai tuntemattomia, tai joukossa joku päällepäsmäri, joka vaati tilanteessa hallinnan. Tilanne tuntui hätäiseltä mikä harmitti. Ryhmällä oli kiire seuraavaan ohjelmanumeroon. Harjoitteet vaatisivat tietynlaisen rauhan ja keskittymistä, mutta ei kukaan ainakaan pahalla mielellä lähtenyt harjoitteesta pois. 

30.9.2016 klo 21:00

Viisi retkiryhmää päivän takana. Illalle ei ollut enää järjestetty ryhmiä etukäteen, vaan tönötimme Heurekan infotiskillä Aistiretki-kylttien kanssa. Väsymys. Retkeillä on oltava ihan eri tavalla läsnä kuin mitä olen ennen kokenut, mikä on haastavaa mutta erittäin antoisaa. Tuleekohan tänne enää ketään. Valpastuimme, kun kolme aikuista vapaaehtoista halusi osallistua retkelle.

Oli jo pimeää, otsalamput. Päätimme tehdä aisti- ja luottamusharjoitteen Heurekan pienellä metsäalueella. Kun ihminen omasta tahdostaan osallistuu retkelle, pieteetti tehdä harjoitetta on erilainen. Keskitytään, havainnoidaan, annetaan aikaa, ei kohauteta olkia.

Olin minua paljon pidemmän miehen parina. Kuljetin ensin häntä. Laitoimme miehen puhelimeen ajastimen kymmenen minuutin päähän, jonka jälkeen hän kuljettaisi minua. Oli haastavaa hallinnoida niin paljon itseä pidemmän ihmisen liikkumista, piti vain mennä tosi hitaasti. Oli hankalaa saada kunnollista otetta, vaati aikaa muodostaa läheisyys. Johtuen ehkä siitä, että on itse työroolissa, ei jännitä läheisyyttä niin paljon. Ihailtavaa, miten se, jota kuljetetaan, alkaa koskettaa ympärillään olevia asioita kuin ensimmäistä kertaa, kuin lapsi. Innostuen uusista materiaaleista, miten eriltä tuntuu havut ja koivunlehdet. Miten käsillä hapuillaan laajemmalle ja laajemmalle, ja miltä tuntuu koskettaa jotain, mitä ei yhtään ymmärrä. Heurekan pihassa erilaiset keinut ja kaiken maailman tarkkailuvempeleet kiinnittivät parini huomioni pitkäksi aikaa.

Muistiinpanot, jotka kirjoitin puhelimeen päivän jälkeen:

”Tuoksutkin tuntuivat eriltä. Aistit herkillä ja hereillä, kokemus ympäristöstä kokonaisuutena, kuin olisi keskellä live-taideteosta, vaikka ympäristö on arkinen, jokapäiväinen, sama joka päivä. Jalat tukevammin maassa, ei hetkahda yllättävistä äänistä tai tuulenpuuskista. Oksat rätisivät jalkojen alla, ja tasaisten lautojen päällä käveleminen tuntui kummalliselta metsässä kulkemisen jälkeen. Silmäluomien läpi voi erottaa valoja ja varjoja. Sai luvalla vaikka halata puuta, taiteen nimissä.”

Anne Teikari