140-vuotiaan nuorisokoulutuksen suuri kertomus

2.12.2024 0 Tykkää 0 kommenttia Karoliina Pirkkanen

Tuula Kotilainen toimi Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksen johtajana vuodet 1980–2002 ollessaan ensin Akatemian Koulutuskeskuksen johtaja ja sittemmin vararehtori. Tässä artikkelissaan Kotilainen tiivistää nuorisokoulutuksen 140-vuotisen historian suuren kertomuksen pääkohdat: mistä lähdettiin liikkeelle, miten nuorisokoulutus muovautui ajan saatossa, ja mikä koulutuksessa on tärkeintä.

Lukijalle

Nuorisokoulutusta on juhlittu merkkivuosina: 100-vuotisjuhla 1984, 110-vuotisjuhla 1994 ja 120-vuotisjuhla 2004. Nuorisokoulutuksen 125-vuotistoiminnan merkeissä 2009 ilmestyi yllekirjoittaneen kirja Portaat Parnassolle, kustantaja Classicus Oy. Se on 125 vuotta kattava historiikki ja toiminnankuvaus. Se on myös oheisen artikkelini lähdeteos.

Martin Wegelius: monipuolinen toimija Helsingin musiikkielämässä

Martin Wegelius (1846–1906) oli 13-vuotiaana ilmoittanut haluavansa ”tulla ylioppilaaksi, matkustaa ulkomaille opiskelemaan musiikkia, ja perustaa takaisin tultuaan musiikkikoulun”. Näin tapahtui. Opintomatkat suuntautuivat  Wieniin ja Saksaan. Opiskelujen ohella hän tutustui ja perehtyi musiikkiopistojen toimintaan. Leipzigin konservatoriolla oli merkittävä osuus hänen sävellysopintojensa kannalta ja myöhemmin musiikkiopiston perustamisvaiheessa.

Opintovuosien jälkeen harvinaisen hyvin kouluttautunut Wegelius oli monipuolinen toimija Helsingin musiikkielämässä: hän sävelsi, opetti, toimi kapellimestarina. Merkittävin asia oli musiikkiopiston perustaminen 1882, ja sen johtaminen.

Musiikkiopiston ensimmäiset oppilaat olivat enimmäkseen kouluikäisiä. Kaksi vuotta alun jälkeen nuori oppilaitos oli jo päässyt kokeilevan vaiheen yli ja rakensi itsensä kolmikerroksiseksi: koululaisille tarkoitettu valmentava alkeiskoulu (Förskola), kolmivuotinen musiikkikoulu, ja akatemialuokka, joka tähtäsi korkeamman taiteellisen ja  pedagogisen koulutuksen antamiseen.

Hyvin käynnistynyt hanke ja Wegelius saivat kilpailijan, kun toinen kyvykäs ja energinen musiikkimies, Robert Kajanus, käynnisti orkesterikoulun vuonna 1885. Hänen näkemyksensä mukaan orkesterimuusikon tuli olla hyvä soittaja, ja siihen keskityttiin. Wegeliuksen näkemys oli laaja: muusikon koulutukseen kuuluu muutakin kuin soittamista. Koulut kilpailivat senaatin myöntämistä avustuksista sekä opettajista ja oppilaista. Valitettavasti tilanteeseen liittyi kiusaamistakin, kuten esimerkiksi konserttien järjestämistä samana iltana.

Alkeiskoulun nimi muuttui aikojen kuluessa: 1959 se nimettiin Koulunuoriso-osastoksi, 1964 Nuoriso-osastoksi, ja 1980 se liitettiin Sibelius-Akatemian Koulutuskeskukseen Nuorisokoulutus-nimisenä osana. 1990-alkupuolella se irrotettiin Koulutuskeskuksesta ja hajasijoitettiin opetusta antavien osastojen osaksi.

Erkki Melartin: musiikkiopistosta elinvoimaiseksi konservatorioksi

Wegeliuksen jälkeen koulua johtivat Armas Järnefelt (1906–07) ja Karl Ekman (1907–11). Vuonna 1911 johtajaksi saatiin Erkki Melartin, joka oli tehnyt arvokasta työtä Viipurin musiikkielämän hyväksi. Hänen rehtorikautensa kesti aina vuoteen 1936 saakka ja oli todella merkittävä. Sotavuosista ja vaikeuksista huolimatta koulu oli elinvoimainen. 1914 opetusohjelma laajeni Kajanuksen orkesterikoulun sulautuessa Helsingin Musiikkiopistoksi nimensä muuttaneeseen oppilaitokseen. Oppilasmäärät kasvoivat jatkuvasti, ja opettajiksi voitiin saada jo suomalaisiakin koulutettuja muusikkoja. Kuten Wegeliuksenkin aikana, koulun konserttitoiminta oli vilkasta. Alkeiskoululaisille järjestettiin mahdollisuuksia perehtyä orkesterisoittoon. Halutessaan he saivat opetusta myös musiikinteoriassa ja säveltapailussa. Oli myös oikeus suorittaa kurssitutkinto, jos taidot riittivät. Tutkinto voitiin lukea hyväksi jatko-opinnoissa konservatoriossa. 1924 opiston nimi muuttui Helsingin Konservatorioksi. Kun vuosikymmeniä oli taisteltu tilojen puutteessa, Melartinin suuri unelma omasta toimitalosta täyttyi, kun talo valmistui Pohjoiselle Rautatiekadulle 1931. Konservatorion nimi muuttui Sibelius-Akatemiaksi 1939.

Kasvua ja kehitystä

Alkeiskoulun oppilasmäärät kasvoivat, ja suurimmillaan osasto oli 1940–50 luvuilla. Se selittyy  muun muassa sillä, että musiikkiopistoverkostoa ei vielä ollut; sen rakentaminen alkoi 1950-luvulla. Alkeisosastolle tuli oppilaita muualtakin kuin Helsingistä. Toinen selitys on se, että nuoriso-opiskelijoiden maksamilla lukukausimaksuilla oli suuri merkitys yksityisen tuolloin vielä musiikkikoulun taloudessa. Vuosina 1945–46 nuoriso-oppilaita oli 363, eli koko talon opiskelijoista 46%, lukuvuonna 1955–56 223 (36%) ja 1965–66 vielä 188 (26%). Siitä eteenpäinkin määrä oli vähenevä.

Suuri määrä toi tuloja mutta taso oli kirjavaa:

”Alkeiskoulun kirjoissa saattoi roikkua (1940-50–lukujen vaihteessa) lähes partaniekkoja lukiolaisia, jotka tuskin olivat ohittaneet Ries-Sittin viulukoulun ensimmäisen aseman tai pimputtivat kevätlukukauden päätöstutkinnoissaan Iloista maamiestä Hymanderin toisesta vihosta.” (Veikko Helasvuo: Pikapiirtoja nuorisokoulutuksen  vaiheilta/ Nuorisokoulutus 100 vuotta).

Lahjakkaat erottuivat ja olivat iloksi silloisten 4–5 sanomalehden musiikkiarvostelijoille:

”Niin, nuori sellonsoittaja Arto Noras on tulevaisuuden miehiä. Sillä tavoin kuin hän esitti ikäisekseen Sammartinin sellosonaatin G-duurissa, voisi mikä konservatorio tai akatemia tahansa olla ylpeä hänestä. Prof. Selinille kaunis kiitos hänen suurtyöstään nuoren Noraksen hyväksi. Viuluissa oli myös tavallista huomattavampia ilonaiheita. Ennen kaikkea Seppo Tukiainen, vähän toisella kymmenellä oleva miehenalku, joka pudotteli Viottin a-molli konserton ensi osan aivan yllättävällä varmuudella, kaunisäänisesti ja linjakkaasti. Nuori Hannele Angervo, soma viulutyttö, osoittautui aivan erikoiseksi lahjakkuudeksi.” (Uusi Suomi 1953, Olavi Nyberg)

”Tänä vuonna olivat viuluniekat kiistattomasti parhaimmistona, ja heissä erottui lupaavimpana Okko Kamu estottomalla ja varmaotteisella Mozart-soitollaan. Kahdeksasta esiintyneestä piano-oppilaasta osoittautuivat kehittyneimmiksi Matti Hyökki, Tuulikki Kuusisto ja Katriina Säämänen pirteine ja virheitä karttavine tulkintoineen.” (Iltasanomat 1958, Janne Raitio)

” Pieni tytöntyllerö, Margit Rahkonen osoitti, miten lahjakas ahertaja voi päästä varmasti hallittuihin teknillisiin vaikeusasteisiin ja musiikillisen muodonnan selkeään tajuun.”(Uusi Suomi 1958, Heikki Aaltoila)

Nuorisokoulutukseen hakeutunut lahjakkuusvolyymi antoi aihetta terävöittää tavoitteita ja tasoa. Pääsoittimen osalta tuli vaatimukseksi, että siinä tuli suorittaa ykköskurssi ennen 17 vuoden ikää. Tätä pidettiin aluksi kovana vaatimuksena.

Erkki Melartinin seuraaja rehtorina oli pianisti Ernst Linko (1936–59), hänen jälkeensä Taneli Kuusisto (1961–1971). Kuusiston kaudella tapahtui merkittäviä muutoksia. 1961 hän linjasi koulutuksen tavoitteita avajaispuheessaan:

”Musiikkielämämme jälkikasvun kannalta on tarpeellista, että Sibelius-Akatemian organisaation piirissä ja laitoksen ylimpien opettajien välittömässä valvonnassa saa varttua sellainen nuorten ryhmä, josta voidaan löytää edelleen kehitettäväksi muusikon ammattiin taatusti pystyvää ainesta”. Keskustelussa  koululaisten oikeudesta opiskella korkeakoulussa Kuusisto viittasi käytäntöihin ulkomailla: ”eräät johtavat oppilaitokset – esim. Pariisin konservatorio, ottavat oppilaiksi välittömästi korkeakouluorganisaation piiriin vaikkapa lapsiakin, jos he vain ovat kyllin lahjakkaita.”

Muutoksia ja taistelua

Rehtori Kuusiston muotoilema näkemys nuorisokoulutuksen asemasta oli tärkeä, koska siitä alkoi määrätietoinen  nuorisokoulutuksen kehittämistyö. Koulutuksen järjestelyihin kiinnitettiin enemmän huomiota: sitä valvoi pitkään vararehtori Sulho Ranta. 1970-luvulla koulutukselle nimettiin vastuuopettaja, joista ensimmäinen oli lehtori Martin Fagerlund. Hänen seuraajansa, säveltapailun lehtori Seija-Sisko Raitio 1978–81 loi koulutukselle erittäin merkittävät puitteet ja tavoitteet, joiden ydinajatuksena oli muusikkouden monipuolinen kehittäminen, ei vain pääaineen opiskelu.

Jo 1940- ja 50-luvuilla oli nuorille soittajille järjestetty orkesteritoimintaa, 1970-luvun lopulla opiskelun ideaksi muodostui kolmikanta-ajattelu: pääaineen ohella oli mahdollista opiskella pääsoittimen lisäksi jotain soitinainetta – orkesterisoittoa, yhteissoittoa tai sivusoitinta – sekä tukiaineita – teoriaa ja säveltapailua – niin pitkälle kuin halua riitti ja aika sekä ryhmät antoivat myöten.

Koulutus myös kehittyi selvästi valtakunnallisia tarpeita palvelevaksi, kun ei-helsinkiläisten opiskelijoiden joukko kasvoi. Piano-oppilaiden määrää ryhdyttiin vähentämään ja luotiin tilaa orkesterisoitinten hyväksi. Nuorisokoulutuksen kohderyhmäksi määriteltiin musikaalisesti lahjakkaat, koulua käyvät nuoret, jotka ovat ikäänsä nähden pitkällä opinnoissaan ja taidoissaan. Käytännöksi vakiintui, että nuorisokoulutusvaihe päättyy ylioppilastutkintoon ja korkeakouluopiskelijaksi pyritään pääsykokeen kautta. Nuorisokoulutuksen aikana suoritettuja kurssitutkintoja voidaan hyväksyä korkeakoulun tutkintovaatimusten mukaisesti osaksi korkeakouluopintoja.

”Ei rönsy vaan pääjuuri”

Taistelun paikka Sibelius-Akatemialla oli vuoden 1980 tutkinnonuudistus ja valtiolle siirtyminen, jolloin nuorisokoulutuksen olemassaoloa jouduttiin puolustamaan. Eihän muillakaan yliopistoilla ole kouluikäisiä opiskelijoita! Kuusistoa seuraavilla rehtoreilla Veikko Helasvuolla ja Ellen Urholla riitti haasteita. Nuorisokoulutuksen asema suojattiin siirtämällä nuoriso hallinnollisesti uuden koulutuskeskusyksikön yhteyteen 1980. Uuden yksikön johtajana toimi lehtori Tuula Kotilainen – 1990 alkaen vararehtori – jonka toiminta-alueisiin näin ollen kuului nuorisokoulutus vuosina 1980–2002.

Tulosohjauksen kiristyvä ote ja ”rönsyjen” leikkaaminen toi Opetusministeriön johtoa Sibelius-Akatemiaan 1990-luvun alkupuolella tarkastuskäynnille. Erinäiset selvitykset, soiva näyttö ja laadullisten tulosten todistusvoima vakuuttivat päättäjät. Hyvin ymmärrettiin, että musiikin kohdalla on opiskelu aloitettava aikaisin. Tämä tiedetään myös tanssin ja urheilun aloilla. Lahjakkuus ja opetuksen taso on voitava asettaa byrokratian yläpuolelle. Silloisen rehtorin Erkki Raution kiteytys oli vakuuttava: ”Nuorisokoulutus ei ole rönsy, vaan akatemian pääjuuri”.

Myös sivulta päin tuli ajoittain hyökkäyksiä. Musiikkioppilaitostoiminnan laajentuminen ja ammattiin orientoiva koulutus katsoi karsaasti nuorisokoulutusta, jota siellä pidettiin tarpeettomana. Katsottiin, että musiikkiopistojen tulisi hoitaa kouluikäisten koulutusta. Muodollisesti näin onkin, mutta Sibelius-Akatemialla katsottiin, että lahjakkaille yksilöille on huolehdittava paras mahdollinen opiskeluympäristö. Onneksi syntyi paljon luontevaa virtausta musiikkiopistojen ja nuorisokoulutuksen välillä: kun nuori soittaja edistyi vauhdilla ja oma opettaja halusi turvata lahjakkaalle oppilaalleen hyvän ja vaativan jatkon, seuraava osoite oli nuorisokoulutus. Vuonna Vuonna 1994 oli jälleen todettavissa uudistuksia, kun nuorisokoulutus laajentui jazzin ja kansanmusiikin koulutusohjelmiin.

Nuorisokoulutus, johon pääsy on aikaa myöten tullut yhä vaativammaksi, pitää tavoitteenaan löytää ja antaa yksilöllisen kasvun ja kehityksen mahdollisuus lupaaville huippulahjakkuuksille.  Nuorisokoulutus on ollut myös paras ratkaisu silloin, kun jonkin harvinaisemman soittimen opiskeluun ei ole löytynyt mahdollisuuksia kotipaikkakunnalta. Musiikkiopistojen hyvä taso, ja  runsas muukin musiikkikoulutuksen tarjonta, kuten kesä- ja mestarikurssit sekä musiikkileirit, ovat kaikki nuorten opiskelijoiden parhaaksi. Tulokset ovat jo pitkään näkyneet ja kuuluneet Suomen ulkopuolellakin, mikä on herättänyt kiinnostuksen suomalaista musiikkikasvatusta kohtaan.

Opiskelun aikataulu

Lauantaista tuli koulua käyvien nuorisokoulutuslaisten musiikille omistettu päivä. Sen täyttivät ryhmätunnit kuten säveltapailu ja teoria sekä jousisoittimilla orkesteri, sekä päivän tärkein, pääinstrumentin soittotunti. Helsinkiläiset saattoivat sopia soittotuntinsa muuksikin päiväksi, mutta matkustavilla se oli lauantai. 1990-luvulla alkoi olla useita opiskelijoita, jotka muuttivat Helsinkiin iltalukioiden oppilaiksi pystyen näin omistamaan aikansa harjoittelulle. Jos matkustavilla opiskelijoilla oli mahdollisuus suorittaa esimerkiksi teoriaopintoja oman kotipaikkakuntansa musiikkiopistossa, se helpotti lauantain järjestelyjä. Yhteistyöllä tuettiin lahjakasta nuorta nuorta ihmistä.

Opettajien rooli

Nuorisokoulutuksen opettajien osuus koulutuksen kehittämisessä on ollut ihailtavaa. Orkesterissa soittamisen merkitys tiedettiin mutta sitä ei ollut tarjolla kaikille  soittimille. Jousisoittajilla oli Csaba ja Géza Szilvayn ansiokkaasti vetämä orkesteri, mutta oli selvää, että myös monet pianistit, puhaltajat ja harmonikka tarvitsivat jotain vastaavaa. Kamarimusiikin opetus alkoi hiljalleen kehittyä yhä tärkeämmäksi osaksi nuorisokoulutusta Paavo Pohjolan ollessa sen sitkeä rakentaja. Kallio-Kuninkalan kamarimusiikkiperiodit kokoavat kaikkien instrumenttien soittajia yhteen suurella menestyksellä.

Toinen  hanke, joka lähti vuonna 1994 lupaavasti käyntiin, oli  nuorten kapellimestarikoulutus siitä kiinnostuneille; Jorma Panulan johdolla tietenkin: ”Maailmalla ei yksinkertaisesti ole tullut mieleen, että tämäkin koulutus voisi alkaa jo nuoresta, kun se perinteinen tie on ollut, että ensin instrumenttitaito, sitten erikoistutaan. Se on valtava etumatka, jos aloittaa 10–12-vuotiaana, eikä vasta 20-vuotiaana.” Tulokset tiedetään!

Ylimalkaan nuorison opiskelun kehittäminen on ollut opettajien hyvissä käsissä. Tunteja ei ole laskettu eikä vaivaa säästetty; työskentely lahjakkaiden nuorten kanssa on ollut opettajille palkitsevaa ja motivoivaa. On järjestetty yhteisiä kursseja, leirejä ja matkoja. Tällaiset toiminnot ovat korjanneet sitä puutetta, joka helposti saattaa olla nuoren lahjakkuuden opiskelumotivaation uhkana: yksinäisyys, joukkoon kuulumattomuuden tunne.

Erittäin viisasta on ollut antaa opiskelijoille mahdollisuus sisällyttää opintoihinsa jokin kiinnostava uusi soitin tai muu opintoaine. Sellisti haluaa kokeilla orkesterin johtamista, urkuopiskelija säveltämistä, viulisti puhallinta, pianisti harmonikkaa… Tulokset tästä ovat erinomaisia!

Yhteenvetoa

Alkeiskoulusta tuli elinvoimainen selviytyjä, josta ei luovuttu musiikkiopiston kehittyessä korkeakouluksi. Aikaa myöten siitä tuli erityislahjakkaat nuoret seulova erityisosasto ja laadun varmistaja ennen varsinaisia korkeakouluopintoja. Yhdistyneenä musiikkiopistokentän työhön se on ollut tärkeä tekijä Suomen musiikkielämän hyvässä kertomuksessa.

Parhaimmillaan nuorisokoulutus on juuri sitä, minkä opiskelijat itsekin tuovat voimakkasti esiin: yhteisöllistä. Se on kasvamista ja kehittymistä yhdessä monella tavalla, optimaalisissa olosuhteissa vertaistensa seurassa. Hyvää opetusta, monipuolisia mahdollisuuksia. Ei riitä, että on mahdollisuus saada hyvää opetusta  jossain. Lahjakkaiden nuorten pitää päästä yhteen, jolloin syntyy lahjakkuuskertymiä, hautomoita ja kokeilua, jotka generoivat lisää lahjakkuutta.

---

HAASTATTELUJA

• Lyhenne nk=nuorisokoulutus, ja opiskeluvuodet
• Haastattelut kerätty 2005–08

Pasi Pirinen, trumpetisti nk 1984–88

“Kodin osuus musiikinopiskelussa oli erittäin kannustava, etenkin kun 15-vuotiaana aloin matkustaa joka toinen viikko yksin viikonlopuksi Torniosta junalla Helsinkiin tunneille.

Hyvinä puolina nuorisokoulutuksessa opiskelusta voin tietysti mainita opetuksen tason. Korkeatasoisten konserttien kuuleminen oli toinen merkittävä asia. Lisäksi mahdollisuus olla tekemisissä itseä vanhempien jo ammattiopiskelijoina olevien muusikkojen kanssa oli minulle merkittävää. Kamarimusisointi heidän kanssaan oli erityisen tärkeää. Monet heistä ovat edelleen läheisiä ystäviä ja kollegoja.

Huonoja puolia en osaa löytää. Edes pitkää matkaa tunneille Suomen toiselta puolelta ei voi laskea sellaiseksi. Itse en kokenut sitä raskaaksi, pikemminkin se oli haastetta, kasvamista ja seikkailua. Nuorisokoulutuksen merkitys omalle uralleni oli suurenmoinen. Ilman niitä kokemuksia, oppeja ja kontakteja tuskin olisin päätynyt ainakaan ihan samanlaisiin jatkosuunnitelmiin opintojeni suhteen.

Toivoisinkin että nuorisokoulutus saisi enemmän näkyvyyttä, ja että sitä markkinoitaisiin tehokkaammin myös Helsingin ulkopuolella. Ehkä myös ennen kaikkea puhallin- ja vaskisoittimien keskuuteen. Omasta kokemuksestani muistan, että sain kuulla opiskelumahdollisuudesta nuoriso-osastolla sattumalta opettajani välityksellä.”

Matti Raekallio, pianisti

”Tärkeimmät vuodet ovat lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa. Ikä alle alle 10-vuotiaasta 15. vuoteen saakka on se kultainen aika, jolloin voi avata – tai oikeammin ruopata – väyliä, jotka ovat olemassa. – – Jos ajatellaan koulutuksen tehokkuutta, niin alapäästä sitä pitäisi tehostaa, ja kasvattaa sen painoarvoa. Koulutuksen pyramidi pitäisi kääntää oikeinpäin. Pitäisi katsoa, että ensimmäinen vaihe, siis nuorisokoulutus, kaiken perusta, olisi kaikkein eniten tuettu ja kaikkein valppain valtakunnallisesti.”

Tuomas Haapanen, viulisti nk 1939-45

”Mitä lahjakkaampi oppilas, sitä suurempi vastuu. Nuorisokoulutus on Akatemian tärkeimpiä osastoja. Siellä luodaan se pohja, mistä muusikoita tulee.”

Hannu Kiiski, sellisti nk 1971–76

”Korkeatasoista opetusta löytyy monilta paikkakunnilta mutta silti akatemialla on ylimääräinen hohto. Kai se on ympäristön ja yhteisöllisyyden vaikutusta, että pyrkijöitä tulee paikoista, joissa voi olla ihan loistavasti järjestetty kamarimusiikki- ja orkesteritoimintakin. Olen monille sanonut, että jos olet omassa opistossasi kingi ja paras sellisti, niin se on kaikista vaarallisin tilanne sinulle henkilökohtaisesti. Kun tulet tänne ja huomaat että olet yksi samanlaisista tai on muita parempia, niin se on  parasta mitä sinulle voi tapahtua. Se on myös yksi syy siihen, että he alkavat edistyä niin huimaa vauhtia. Motivaatio kasvaa, kun tajuaa että haluaa saavuttaa muita”.

Marko Ylönen, sellisti nk 1979–85

”Jos R-talon kuppilaa ei olisi ollut, luulen, että Suomen musiikkielämä olisi paljon köyhempi. Se oli ihan maaginen paikka. Luulen, että tämä oli vahvuus, ja sen takia niin moni on ponnistanut sieltä niin korkealle. Se oli mahdottoman hyvä kasvualusta. Ja tärkein pointti hyvän opetuksen lisäksi oli vertaisseura. Se ei ole se opettaja, joka vetää ylöspäin, vaan se kavereitten ja kollegoiden joukko; kaikki ovat hyviä ja oppilas peilaa itseään siihen joukkoon. Se vie eteenpäin ihan samalla tavalla kuin se hyvä opettaja.”

Markus Lehtinen, kapellimestari nk 1975–78

”Akatemian suuri valtti on on ollut nuoren lahjakkuuden yksilöllisyyden kunnioittaminen ja jatko-opintojen rakentaminen sen pohjalle. Vaikka puhutaan, että nuorisokoulutus on poikkeuksellisen lahjakkaille ihmisille, painetta ei luotu liikaa siten, että pitäisi olla näyttöä. Nuorten sallittiin kasvaa mahdollisimman tehokkaasti, mikä on ihan eri asia, kuin että niistä haluttiin kaikki heti ulos.

Susanna Mälkki, sellisti, kapellimestari nk 1979–89

”Nuorelle ihmiselle on valtava merkitys sillä, että näkee konkarien toimintaa läheltä. Sitä ei voi mitata millään rahalla. Se on mittaamattoman arvokas asia, että perinne siirtyy mestarilta kisällille – tai ihan pikkunatiaisille, jotka eivät vielä oikein tiedä, mistä on kysymys, mutta pikkuhiljaa saavat ruveta hengittämään sitä ilmaa. Samoin se, että on demokraattinen  mahdollisuus hakea koulutukseen eikä vain niin, että sattuu tuntemaan jonkun, joka tuntee jonkun. – – Uran kannalta olen ajatellut, että se oli hyvin poikkeuksellinen asia ja suuri etuoikeus. Ulkomailla olen tavannut kollegoja ja entistä paremmin tajunnut, miten älyttömän suuri lahja on esimerkiksi se, että meillä on sukupolvi ammattimuusikoita, joita tuntee ihan pienestä asti! Se on sellaista luksusta mitä ei monissa maissa ole.”

Seppo Kimanen, sellisti nk 1965–66

”Voi tietysti kysyä, että kuuluvatko kouluikäiset yliopistoon? Vastaan, että musiikki on taitolaji, jossa on aina ollut globaalisti kova kilpailu. Kun puhutaan soittamisesta ja säveltämisestä, niin siinä jos missä pitää paikkansa että nuorena on vitsa väännettävä. On äärettömän tärkeätä, että saa oikealaista pedagogista ohjausta oikein ajoitettuna.”