Kontaten halki koronan

14.12.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Karoliina Pirkkanen

Opitun kehollisen taidon ominaisuudet ovat muusikolla usein muuttuneet automatisoituneiksi kehon liikkeiksi, kirjoittaa Maria Puusaari.

Teksti: Maria Puusaari

Näin vuoden lopuksi on tapana summata mitä tuli tehdyksi. Tänä vuonna se onkin erityisen jännittävää, koska virusten Voldemort sai kaikkien elämään vähän ei–toivottua vipinää, tai tapahtuma–alalla pikemminkin ei–toivottua hiljenemistä.

Aloitin valmistavat tohtoriopintoni Docmus–tohtorikoulun taiteilijakoulutuksessa vuonna 2017. Konserttisarjassani halusin luoda viulistin katsauksen toisen maailmansodan jälkeen viululle sävellettyyn soolo– ja kamarimusiikkiin. Lisäksi halusin lisätä osaamiseeni vähän kirjoittamista.

Siis vähän. En tuolloin vielä nähnyt tulevaisuutta, jossa keskeinen päiväsisältöni on kontata lyijykynä kourassa auringon laikuttamalla olohuoneen lattialla akateemisen rallienglantini tuottamia kirjainten kuralammikoita kuuraten, tai sitä haaksirikkoutuneiden ja hylättyjen lauseiden armadaa, joka tulisi hautautumaan alati kasvavan iCloudini uumeniin. Ja tuota lausetta en muuten osaisi kirjoittaa englanniksi, joten siksi otankin nyt menetystä vähän takaisin suomeksi.

Kehitykseni tutkijana on tänä vuonna siis edennyt tähän konttausvaiheeseen. Kirjoitan ensimmäistä artikkeliani liidaamisesta vuorovaikutuksen välineenä nykymusiikin esittämisessä. Liidaaminen tarkoittaa sitä heilumista ja huojumista, mikä yleisöön näkyy muusikoiden soittaessa kamarimusiikkia. Akateemisempi ilmaisu lienee jotain soittamalla johtamisen tai ohjaamisen välimaastosta, mutta mielestäni kumpikaan verbi ei kuvaa liidaamisen monisuuntaista vuorovaikutuksellista ominaisuutta. Liidaaminen antaa raamit, joiden sisällä muusikot kommunikoivat keskenään. Liidaaminen on muusikkokieltä, jolle ei ole suomenkielistä vastinetta, mutta jonka toiminnallinen sisältö on muusikoille tuttu.

Liidaaminen on etenkin nykymusiikin soittamisessa välttämätön taito, sillä usein soittamisen synkronoimista helpottavia rytmillisiä tai harmonisia rakenteita ei ole. Jotta teos voitaisiin edes kahlata läpi, jonkun on näytettävä pulssia kehollisesti.

Alun perin aihe tuntui kovin heppoiselta. Mitäs liidaamisesta nyt olisi kirjoitettavissa, senkun ottaa viulun ja alkaa viuhtoa. Muusikon kehollisen tiedon ominaisuus on tyypillisesti piiloutuvuus. Opitun kehollisen taidon juuret ja ominaisuudet eivät ole enää tunnistettavissa, vaan ne ovat muuttuneet osin tiedostamattomiksi, automatisoituneiksi kehon liikkeiksi ja toiminnoiksi. Oman liidaamisen verbalisoiminen on yllättävän vaikeaa. Kehon liikkeethän siinä tosiaan ovat keskiössä, liikuntaa tapahtuu suuntaan jos toiseenkin – ja niin sitten mitä? Liike on nopea ja sisältää niin monitasoista informaatiota, että sanat ovat väistämättä kankea väline kaiken sisällön ja tarkoituksen ilmaisemiseen.

Aiheesta löytyy tutkimuskirjallisuutta ulkopuolisesta, mittaavasta perspektiivistä – kuinka muusikot kommunikoivat kehollisesti esimerkiksi teosten alkuja, ja miten liidaajan ja seuraajien roolit vaikuttavat yhteissoiton ominaisuuksiin, eli kuka on myöhässä ja millaisilla marginaaleilla. Yksittäistapaukset antavat toki kiinnostavia ja yleistettäviäkin tuloksia, mutta muusikon kokemuksen, musiikillisten valintojen ja ihmisten välisten monisuuntaisten vuorovaikutuksellisten kontaktien maailmaa ne eivät paljasta. Muusikon kokemusperäistä tutkimusta aiheesta on rajallinen määrä. Usein kamarimusiikin soittamisesta kirjoittavien muusikoiden tekstissä liidaaminen vilahtaa ohi jonkin muun yhteissoittamisen osa–alueen kylkiäisenä.

Ja sitten tulikin kevät ja tämän uuden normaalin mukanaan tuoma kokemuksellinen tieto, jossa istutaan kahden metrin päässä kaverista maski naamalla käsidesille haisten tai jäätyilevän tietokoneruudun äärellä pätkiviä seminaareja seuraillen. Vuoden kokemukset antavat paljon ajateltavaa myös tutkimusmielessä. Muusikoiden välinen soittoetäisyys vaikuttaa keskinäiseen kuuluvuuteen ja näkyvyyteen ja kasvattaa liidaamisen tarvetta ja liidausliikkeiden laajuutta. Tällä on vaikutuksensa sekä soittotekniikkaan että soitettavien äänten volyymiin ja intensiteettiin – suurempi liike tapaa tuottaa suurempaa ääntä, ellei asiaan aivan erityisesti kiinnitä huomiota. Syksyiseen toiseen tohtorikonserttiini olin ohjelmoinut Betsy Jolasin teoksen Quatuor II (1964) sopraanolle ja jousitriolle. Teos osoittautui yhdeksi haastavimmista yhteissoittokokemuksistani, sillä tässä pääosin tahtilajittomassa teoksessa kukaan ei voi yksin ottaa liidausvastuuta vaan kaikkien on liidattava vuorollaan toistensa merkkeihin nojautuen – tämä kaikki siis turvavälien ja maskien takaa. Ja stemma, se on kuulkaa sotkuinen! Koronavilkut ja karanteenit katkoivat harjoitteluketjuja. Riittävän suurten harjoitustilojen saaminen oli jatkuva jännitysnäytelmä. Tiukennettujen rajoitusten pienennettyä saliyleisön oli lopulta joltinenkin ihme, että kykenimme sentään esittämään teoksen yhtä aikaa samassa paikassa!

Päällimmäinen tunne on helpotus sekä itselleni että naapureille, jotka kevään sulkutoimien aiheuttaman kotiharjoittelun jälkeen rallatellevat (oi ihana mahtotapa!) sujuvasti valittuja pätkiä ohjelmistostani. Samalla tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että yhdessä musisointi toisille ihmisille on kaikesta huolimatta ollut mahdollista. Se on tuntunut tärkeämmältä kuin koskaan ennen.