Ajatuksia pääsykokeiden jälkeen

1.6.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Riikka Talvitie

”Taiteen tekeminen tuottaa tietoa, mutta tämä ajatus on voitava perustella kerta toisensa jälkeen uusissa yhteyksissä”, kirjoittaa Markus Mantere.

Pari päivää sitten olin itselleni uudessa tilanteessa – haastattelemassa musiikin teorian koulutusohjelman hakijoita. Haastattelupäivän jälkeen ajatukset lipuivat vähän itse aiheesta sivuun, onhan ammatillisen musiikkielämän alkupisteessä olevien muusikoiden kanssa keskustelu aina avartavaa ja muistuttaa ajan kulumisesta. 

Hakijoilla oli korona-kevään vuoksi poikkeukselliset pääsykokeet, musiikinhistorian osaamisen testaaminenkin jäi lukutehtävän ja esseen varaan. Tämä formaatti antoi kuitenkin ikkunan hakijoiden ajatuksiin varsin fundamentaalisista asioista: musiikin ontologiasta, kaanonien ja genrejen historiallisesta rakentumisesta, sekä ylipäätään siitä, miten musiikin menneisyyttä voisi muusikkona ja tutkijana lähestyä. Omassa ammatillisessa elämässä ajaudun helposti näiden kysymysten tiimoilta tietynlaiseen kuplaan, historiantutkimuksen diskurssiin, jossa tottuu näkemään asioista kirjoitettavan tietyllä tavalla ja tietyin painotuksin. Kuin automaatti sitä päätyy sitten itsekin toistamaan samoja ajatuksia niitä sen kummemmin kyseenalaistamatta. Parikymppisen teekkarin ajatuksista löytääkin sitten jotain aivan muuta, uusia näkökulmia millä katsoa musiikkia ja sen historiaa. 

Yleisemminkin virkistävää oli se, miten maanläheisesti ja häikäilemättömän henkilökohtaisesti monet hakijoista katsoivat musiikin historiaa. Uusi sukupolvi ei pönötä, ei kumarra kipsipäiden ja mestariteosten suuntaan, vaan kysyy rohkeasti musiikin merkityksellisyyden ja ymmärrettävyyden perään. Jos musiikki ei henkilökohtaisesti kosketa tai kiinnosta, ei sen historiallinen arvo tälle sukupolvelle riipu siitä, onko säveltäjä Webern vai Weather Report. 

Tällainen moniarvoisuus – ajatus siitä, että musiikki on vain musiikkia – kertoo siitä, että monen musiikin ammattiopiskelijan kohdalla tausta ei ole perinteisesti musiikkiopistossa vaan taidot on opiskeltu itse tai yksityisopetuksessa. Vaikka tätä kautta lähtötasoon jää väistämättä paikattavia tiedollisia ja taidollisia aukkoja, jää oppimatta myös koko joukko kyseenalaistamattomia klisheitä ja kankeaa ajattelua. 1980-luvun musiikkiopisto-broilerina en kaipaa muistilistoja säveltäjäkaanonin nimistä, siististi aikakausilaatikoihin sijoiteltuna, enkä liioin kuuntelutenttejä, joissa 45 sekunnin katkelmaan perustuva ainoa kysymys oli teoksen nimi ja säveltäjä. Kymmenen näytettä, kymmenen pistettä. Täysin yhdentekevänä nähtiin musiikin soinnillinen tekstuuri, musiikin rakenne, dramaattinen sisältö ja sen herättämät mielikuvat ja emootiot. Nimi ja säveltäjä, se riitti. Mitä tällä sitten opittiin, sitä en vielä tähän päiväänkään asti ole itselleni kyennyt selvittämään. 

Maailman parhaisiin musiikkikorkeakouluihin kuuluvassa Sibelius-Akatemiassa huoli henkilökohtaisen musiikkisuhteen puuttumisesta tai vääristymisestä on tietysti turha. Opiskelijat eri tasoilla ovat valikoitunutta ja motivoitunutta väkeä, ja kaikkialla vastaantuleva lahjakkuus ja eri kehityksen vaiheissaan oleva taiteilijaneetos jaksaa ällistyttää vielä 13:n talossa vietetyn työvuoden jälkeenkin. Huoli klassisen musiikin tulevaisuudesta ei arkipäivässä kovin usein tule mieleen. Jatkotutkintoprojektiaan työstävät tutkijat ovat taiteen ammattilaisia, syvällä hankkeissaan ja usein tärkeimmät kehityskohteet liittyvät tutkimuksen teon ikuisiin kulmakiviin: kommunikatiivisuuteen ja läpinäkyvyyteen. Taiteellisesta prosessistakin on voitava puhua ymmärrettävästi ja artikuloitava millä metodeilla ja minkälaisen tietoteorian varaan tutkimus rakentuu. Taiteellinen prosessi on kiistatta yksi tiedon ja merkityksen tuottamisen väylä, mutta jos sen lähtökohdat, sitä ohjaavat tutkimuskysymykset ja prosessin tulokset nähdään tyystin tarpeettomina artikuloida ulkopuolelle, herää kysymys onko kyseessä tutkimus. 

Kommunikoivuus liittyy myös yliopistojen yhteiskunnalliseen tehtävään – vaikka tutkimuksen kuulija- ja lukijakunta onkin käytännössä todennäköisimmin musiikkiväkeä, on silti etsittävä kohtauspintoja ympäröivän yhteiskunnan ja laajemman yleisön kanssa. Tällä tavoin tutkimuksella on vaikutuspotentiaalia ja se täyttää tehtäväänsä laajemmassa ympäristössä. Musiikki ei ole rakettitiedettä, vaan jotain, johon kaikilla on jonkinlainen suhde. Se, mitä siitä puhumme ja kirjoitamme on potentiaalisesti laajemminkin kiinnostavaa. Tämä ei tarkoita tutkimuksen banaalistamista, kompromisseja ja asioiden yksinkertaistamista vaan taustoittamista, perustelemista ja oman tietoteorian artikuloimista. Taiteen tekeminen tuottaa tietoa, mutta tämä ajatus on voitava perustella kerta toisensa jälkeen uusissa yhteyksissä. Näin varmaankin myös hälvennetään sosiaalisen median syövereissä säännöllisin väliajoin leimahtavia epäilyksiä vaikkapa taiteellisen tutkimuksen legitimiteetistä. Jos tutkimuksen metodit, tutkimuskysymykset, epistemologiset varaukset ja tulokset on selkeästi artikuloitu, häviää tyhjänpäiväisiltä syytöksiltä pohja. 

Näin kesän kynnyksellä on helppo löytää optimismia näiden ajatusten suhteen. Toivottavasti pääsemme taas luentosaliin ja seminaareihin, minun arkipäivässäni musiikin soivan menneisyyden äärelle. Odotan kohtaamisia, väittelyä, uusia ja yllättäviä reaktioita käsiteltyihin asioihin. Aina löytyy jotain uusia yhteyksiä, assosiaatioita ja mahdollisuuksia, joita ei ole tullut ajatelleeksi. Vanhankaan musiikin merkitys ei saa olla lukkoonlyöty ja doktriinina saneltu ex cathedra, vaan keskustelun ja omakohtaisen pohdinnan aihe. Sama pätee tietysti myös musiikinhistoriaan laajemminkin. 

Elokuussa alkava kausi DocMusin varajohtajana antaa mahdollisuuden jalkauttaa ja koetella edellä esittämiäni ajatuksia tutkimuksen luonteesta ja laajemmasta tarkoituksesta käytännössä. Periaatteet ja käytännöt ovat tietysti kolmessa vuosikymmenessä hioutuneet korkealle tasolle, mutta keskustelulle ja yliopisto-mittakaavassa tapahtuvalle vertailulle on aina tarvetta. Tehdään silti kaikki vielä paremmin. Eihän ajassa virtaavaa musiikkiteostakaan voi täydellisesti kukaan esittää – viehätys on juuri sellaiseen ideaaliin pyrkimisessä. 

Hyvää kesän alkua kaikille! Sumer is icumen in! 

Markus Mantere

Kirjoittaja on musiikinhistorian professori