← Takaisin blogiin

Avonaisia ja suljettuja ovia: turvapaikanhakijat suomalaisessa musiikkielämässä

”Mitä vastaisit, jos Suomeen juuri saapunut henkilö kysyisi sinulta, missä olisi mahdollista soittaa musiikkia?” kysyy Katja Thomson.

Katja Thomson

Tämä kysymys tuli eteeni eräänä syyskuun iltapäivänä vuonna 2015. Tapasin lähipuistossani Suomesta turvapaikkaa hakevan muusikon. Hän oli huomannut, että kannoin soitinkoteloa ja kysyi, tiesinkö paikkaa, jossa hän pääsisi musisoimaan. Hän kertoi soittavansa perinteisiä Lähi-Idän lyömäsoittimia ja näytti kännykällään kuvia soittimista. Keskustelimme tovin muutamilla englannin kielen sanoilla ja kännyköiden käännösohjelmien avulla. Lyhyen kohtaamisen aikana mieleeni nousivat työväenopistot, musiikkiopistot, kulttuurikeskukset ja kirjastot. Monipuolisia, huolella rakennettuja, arvokkaita kulttuurilaitoksia. Samalla ymmärsin, että en oikeastaan pystynyt vastaamaan hänen esittämäänsä kysymykseen.

Yllä kuvaamani kohtaamisen aikoihin olin aloittamassa tohtoriopintojani MuTri-tohtorikoulussa Sibelius-Akatemiassa. Eurooppaan pyrkivien turvapaikanhakijoiden liikehdintä hallitsi uutisia ja sosiaalista mediaa. Väitteitä, vastauksia ja tarinoita kaivettiin historiasta, tilastoista ja naapurimaista. Kärkevät kannanotot loivat sellaista kuvaa, että kansakuntamme olisi ollut valtaisan murroksen edessä. Kiivaana kupliva väittely osoitti kuitenkin, että muutos oli tapahtunut jo aiemmin. Turvapaikanhakijat symbolisoivat pidemmän ajanjakson aikana tapahtunutta kehityskaarta ja antoivat sille kasvot. Tulijoiden sopeutumista peräänkuulutettiin usein ilman omien näkemysten kyseenalaistamista. Oivalsin, että halusin tutkimukseni avulla ymmärtää turvapaikanhakijoiden kokemusta Suomeen asettumisesta. 

Käynnistin tammikuussa 2016 kulttuurikeskus Caisan kanssa yhtyeprojektin. Sen taiteellisissa sisällöissä keskityttiin erityisesti turvapaikanhakijoiden mukanaan tuomiin musiikkiperinteisiin, improvisointiin ja ryhmässä säveltämiseen. Puistotiellä tapaamastani lyömäsoittajasta tuli yksi yhtyeen kantavista voimista. Yhtyeeseen osallistui alusta alkaen myös Taideyliopiston Sibelius-Akatemian opiskelijoita. Yhteistyö turvapaikanhakijoiden kanssa ja sen tutkiminen sai minut pohtimaan musiikkiyhteisöjen muodostumista, avautumista ja sulkeutumista. Tästä näkökulmasta taiteen kenttä alkoi näyttäytyä eri tavoin profiloituneiden taide- ja oppilaitosten sisällä tapahtuvana toimintana, jonne johtavat vain harvoille auki olevat polut.

Taideoppilaitokset tarjoavat jäsenilleen vahvoja yhteisöjä ja verkostoja. Jäsenet rakentavat yhteisöissä musiikin aktiivisen harrastajan tai asiantuntijan identiteettiä. Näihin yhteisöihin kuuluminen voi kuitenkin tuntua monista hyvin kaukaiselta ajatukselta. Harva tarttuu tuntemattomaan ovenkahvaan (fyysiseen tai virtuaaliseen), vaikka taidelaitos julistaisi avoimuutta ja monimuotoisuutta. Millaisten fyysisten tilojen ja musiikin tekemisen tapojen kautta erilaisista kulttuurisista taustoista tulevat muusikot ja musiikin harrastajat löytävät yhteisen kokemuksen ja merkityksen?  Mitä ovat ne musiikin tekemisen ja esittämisen muodot, joihin liittyminen on aidosti mahdollista ilman vuosien ajan hankittua kulttuurista lisenssiä? 

Tutkimukseni lähti liikkeelle siitä, että halusin tarkastella toisten kokemuksia. Tutkimus ja tutkijayhteisön jäsenyys asetti toisaalta peilin eteeni. On äärimmäisen helppoa osoittaa puutteita ja ajatella olevansa oikeudenmukainen muutosagentti. Tohtoriopinnot ovat merkinneet aiheeni heltymätöntä teoreettista pohdintaa, taiteellisia ja pedagogisia oivalluksia ja säälimätöntä itsekritiikkiä. Olen miettinyt, pystynkö taidemaailman sisältä itse näkemään, milloin monimuotoisuuden toteutuminen on vain näennäistä. Mitä jos huomaamattani toistan niitä malleja, joita kyseenalaistan? Tutkimukseen liittyy myös aina jonkinlainen epävarmuus siitä, tuottaako tutkimus tarpeeksi tuoretta ja merkittävää tietoa ja ymmärrystä. Näiden uumoilujen vastapainoksi tutkimuksellinen ote itsessään mahdollistaa eräänlaisen ei-tietämisen tilan hyväksymisen. Interkulttuurisessa yhtyeessä siitä tulee suorastaan pysyvä mielentila, kun tasapainoillaan kielellisten, taiteellisten ja sosiaalisten kysymysten parissa.

Syksyllä 2015 käynnistynyt tilanne on asettunut väliaikaisiin uomiinsa. Kimurantit kysymykset jatkuvat. Osana tohtoriopintojani pääsin harjoittelemaan tulevaa väitöstilaisuuttani muutaman tunnin kestävässä rituaalissa, jota musiikkikasvatuksen jatkokoulutuksessa kutsutaan nimellä yhdeksänkymmenen prosentin seminaari. Tässä tilaisuudessa minulle esitettiin kysymys, johon vastaaminen oli yllättävän helppoa. Työhöni huolellisesti perehtynyt harjoitusvastaväittäjä kysyi aiheellisesti, ajattelenko että on olemassa ihanteellinen yhteiskunta, jonka toteutumiseen tutkimuksellani pyrin. Lyhyen tuumailun jälkeen vastasin hänelle, että en ajattele sellaista olevan. Epäilemättä ei ole myöskään yhtä ihanteellista kulttuuria, taide-elämää tai musiikkikasvatusta. Uteliaisuus siitä, miten päästäisiin mahdollisimman lähelle jaettua ymmärrystä olemassaolosta, houkuttelee kuitenkin jatkamaan tutkimista ja etsimään uusia kysymyksiä.

Katja Thomson työskentelee lehtorina Taideyliopiston Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen aineryhmässä. Hän on myös tohtorikoulutettavana MuTri-tohtorikoulussa ja ArtsEqual-hankkeessa.

30 vuotta musiikin tohtoreita Sibelius-Akatemiasta

Vuonna 2020 tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun ensimmäiset tohtorit Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta valmistuivat. Tähän mennessä heitä on valmistunut yli 200. Tässä blogissa pääset lukemaan asintuntijoidemme muistoja, kokemuksia ja näkemyksiä musiikin tohtorikoulutuksen taipaleelta.

Uusimmat julkaisut

Seuraa blogia