Glögiä ja Bollywoodia kampuksella: Kohti kansainvälistä yliopistoa
Uuden vuoden kynnyksellä ehdotan, että ulkomaanvaihdosta tehdään pakollinen osa Taideyliopiston opintoja. Valmistaakseni tien manifestilleni, paljastan ensin noloimman monikulttuurisuusmokani.
Kinkkua! Kinkkua!
Ensimmäisenä joulunamme Lontoossa opiskelutoverini, mukava nuori nainen Intiasta, kutsui minut ja mieheni yliopiston kampukselle joulujuhliin. Ohjeeksi saimme tuoda hyvää mieltä ja pientä tarjottavaa nyyttäripöytään.
Muutaman Englannissa viettämäni kuukauden aikana olin ehtinyt panna merkille, ettei kiireisille lontoolaisille näyttänyt tuottavan minkäänlaista tunnontuskaa kaartaa juhliin supermarketin kautta. Karjalaisjuurilla varustetulle suomalaisnaiselle moinen ei tullut kuuloonkaan. Suomalaisen joulupöydän kunkun kunniaksi päätin leipoa maanmainion kinkkupiirakan, jonka kyytipojaksi valitsimme Ikeasta hankitun punaviiniglögipullon.
Kuningasmokani kirkastui meille saman tien astuessamme sisään soluasuntoon. Muiden juhlijoiden keskuudessa edustimme mieheni kanssa vähemmistöä väriltämme, rodultamme, uskonnoltamme ja ruokavalioltamme. Olimme kiikuttaneet juhlapöytään Kulttuurisensitiivisyyden Irvikuvan: sianlihaa JA alkoholia!
Luokkatoverini ystävineen suhtautuivat emämokaan armollisesti. Kukaan ei tehnyt numeroa epäpuhtaista eväistämme. Tuona jouluaattona savukinkulla höystetty quiche Lorraine seisoi koskemattomana eksoottisten naapuriensa ympäröimänä.
Minä ja mieheni sen sijaan opimme Bollywood-koreografian, kuulimme huikeita tarinoita bengalilaisesta arjesta ja vastasimme useamman juhlavieraan esittämään kysymykseen ”Niin siis… minkä kunniaksi joulua oikein vietetään..?”
Kaikessa omituisuudessaan ensimmäinen jouluni Britanniassa oli yksi mieleenpainuvimmista. Ennen kaikkea opin, että ystävällisyys, hyvätahtoisuus ja huumori sitovat ihmiset yhteen huomattavasti vahvemmin kuin poliittinen korrektius.
Kielimuureja ja kirjaston etsintää
Aika kultaa muistot, mutta ei kuitenkaan niin nopeasti, ettenkö vielä kykenisi palauttamaan mieleeni ensimmäisen Englannin vuoteni koettelevia tuntemuksia.
Koin oloni usein yksinäiseksi, erilaiseksi ja/tai hämmentyneeksi. Oli haasteita kielen, pankin, puhelinliittymän ja asumisjärjestelyjen kanssa – julkisesta liikenteestä puhumattakaan. Ensimmäisen viikon pyörin kampuksella etsimässä kirjastoa (en kehdannut kysyä neuvoa), kunnes tajusin, että se löytyi siitä rakennuksesta, jossa lukee Resource Center (olin etsinyt Librarya).
Monikulttuurisessa opiskelijajoukossamme harjoittelimme kommunikaation ja yhteistyön perusteita. Useimmiten erilaiset taustamme rikastuttivat keskusteluja, toisinaan taas kulttuurierot tuntuivat repivän meitä rajusti erilleen.
Etuoikeutetut
Yksi asia tuntui yhdistävän kaikkia luokkatovereitani: heille maisterintutkinnon suorittaminen näyttäytyi erittäin suurena etuoikeutena.
Lähes kaikki rahoittivat opintonsa työllä tai lainalla, onnekkaimmat vanhempiensa säästöillä. Yleinen väärinkäsitys tuntui olevan, että mieheni (tai vaihtoehtoisesti isäni!) on superrikas: olinhan suorittamassa jo toista maisterintutkintoani!
Yritin turhaan selittää käsitettä ”free education”. Brittien, jenkkien, intialaisten, belgialaisten, karibialaisten ja muista maailmankolkista tulevien tovereitteni päähän ei millään mahtunut ajatus siitä, että jossain on maa, jossa jokainen voi opiskella ilmaiseksi koulutussysteemin ensimmäiseltä askelmalta aina huipulle saakka. En edes vaivautunut lisäämään selostusta opintotukijärjestelmästä.
Samalla tajusin, että itsestään selvänä pitämäni koulutusjärjestelmämme on kertakaikkisen poikkeuksellinen ja epätäydellisenäkin järisyttävän upea.
Manifesti vuodelle 2015
Kansainvälistyminen korkeakouluissa ja tiedelaitoksissa tulee olemaan yksi tulevien vuosien tärkeimmistä kehityskohteista, myös Taideyliopistossa. Rehtori Tiina Rosenberg toi joulukirjeessään terveisiä Opetus- ja kulttuuriministeriön seminaarista, jossa kansainvälistymiseen liittyvät mahdollisuudet ja haasteet olivat nousseet keskustelujen ytimeen.
Vuonna 2015 on aika ryhtyä sanoista tekoihin.
Kansainvälistymispuheesta tulee helposti merkityksetöntä jargonia. Kuinka ihan käytännössä aiomme kehittää koulutussysteemiämme kansainvälisemmäksi? Millä tavoin tuemme nuorten kasvua yhteiskunnallisiksi toimijoiksi globaalilla kentällä?
Päästäksemme suunnitelmissa vauhtiin, ehdotan uudelle vuodelle seuraavaa:
- Lopettakaamme negatiivinen nurina, kyyninen mutina ja ylenmääräinen keskittyminen resurssien, ajan tai mahdollisuuksien puutteeseen! Maailman mittakaavassa meillä on asiat tosi hyvin.
- Lähettäkäämme opiskelijat ulkomaille. Jokaisen taideyliopistolaisen tulisi ainakin kerran elämässään kokea, miltä tuntuu olla erilainen, oudossa paikassa, eksyksissä – kinkkupiirakka kourassa hindujuhlissa.
Heidi Partti
Heidi Partti on tutkija, muusikko ja musiikkikasvattaja. Hän on koulutukseltaan musiikin tohtori ja soveltavan musiikkipsykologian maisteri. Heidi matkustelee työkseen ja huvikseen, juoksee vuodessa yhden tossuparin puhki ja suhtautuu intohimoisesti espresson nauttimiseen.
Uusimmat julkaisut
Seuraa blogia