Improvisoivan muusikon itseluottamuksesta

 Improvisoidessa yhdistyvät muusikon luovuus, hetkessä eläminen, tyylitaju ja tekninen osaaminen. Tällöin avainasemassa on itseluottamus. Parhaimmillaan itseluottamuksella esitetty musiikki on määrätietoista, vakuuttavaa, vaikuttavaa ja kiinnostavaa. 

”— jazzmuusikot olivat samaan aikaan rohkeita ja haavoittuvaisia, vahvoja ja herkkiä, maskuliinisia ja kykeneviä ilmaisemaan tunteitaan. Heistä annettiin kuva, että he jatkuvasti asettivat itsensä alttiiksi, paljastivat intohimonsa ja sydämensä sekä toisilleen että yleisölle. — Muusikot ottivat riskejä ja syöksyivät epäröimättä haastaviin tilanteisiin, joissa nöyryytyksen mahdollisuus oli aina läsnä.” (Hytönen-Ng 2013, 28) 

Muusikkous on kuitenkin täynnä hetkiä, jolloin itsevarmuus ja usko omaan osaamiseen voivat horjua. Miten säilyttää itseluottamus ja kehittää siitä tärkeä luovuuden voimavara?   

Minäkuvan monitulkintainen käsite voidaan määritellä esimerkiksi ihmisen subjektiiviseksi käsitykseksi itsestä, joka kattaa sekä mielikuvan fyysisestä ulkomuodosta että vaikutelmat omista sisäisistä ominaisuuksista, kuten persoonallisuudesta ja kyvyistä (Bailey 2003). Muusikon tapauksessa minäkuvaa voi kuitenkin olla vaikea erottaa ammatillisesta minäkuvasta, koska musiikki on niin suuri osa identiteettiä. Esimerkiksi Elina Hytönen-Ng sanoittaa tätä kokemusta hyvin kirjassaan Experiencing flow (2013). Kuten eräs Hytönen-Ng:n haastattelemista muusikoista sanoi: ”Musiikki ei ole sitä, mitä teemme, vaan se on sitä, keitä me olemme” (Hytönen-Ng 2013, 27). 

Oma kokemukseni on hyvin samanlainen. Musiikillinen minäkuvani limittyy suurilta osin kokonaisvaltaisen minäkuvani kanssa. Minulle muusikkona musiikki on niin merkittävä asia, että sen parissa koetut onnistumiset ja epäonnistumiset vaikuttavat  paljolti yleiseen olotilaani ja mielialaani. Tiedostan tämän voivan olla haitallista. Optimihan olisi pystyä käsittelemään minäkuvat erillisinä kokonaisuuksina. Faktahan on, että se, kuka olen muusikkona, ei määrittele minua ihmisenä, vaikka se joskus siltä tuntuisikin. Minäkuvien yhteenkietoutuminen voi toisinaan olla raskas taakka. Samalla se kuitenkin osoittaa, että on löytänyt elämäänsä todellisen intohimon. Mielestäni minäkuvien kietoutuminen onkin väistämätöntä. Siksi musisointi ja musiikin kuuntelu on muusikolle erityisen tärkeää. Ei vain oman ammattitaidon, vaan myös oman hyvinvoinnin vuoksi. 

Koen, että erityisesti muusikoilla minäkuvan rakentumiseen vaikuttavat monet ulkoiset ja sisäiset tekijät, kuten saatu palaute, inspiraatio, konkreettiset saavutukset, henkilökohtainen ajatusmalli ja omat kokemukset – onnistumiset ja epäonnistumiset. 

Tunnistan kausia, jolloin minäkuvani on ollut itseluottamustani ruokkiva. Tällöin minäkuvani on ollut ulkoisten tekijöiden, kuten saadun palautteen ansiosta realistinen mutta positiivinen. Esimerkiksi amerikankanadalaisen psykologin Albert Banduran (1925-2021) termi minäpystyvyys (self-efficacy) kuvaa tällaista kokemusta hyvin. Kun minäpystyvyys on korkealla, yksilö uskoo omaan kykyynsä suoriutua tehtävistä, hallita tilanteita sekä saavuttaa tavoitteita (Bandura 1977). Banduran käsitettä soveltaen, oloni on kausittain hyvinkin minäpystyväinen.  

Minäpystyvyyden kannalta omien vahvuuksien tunnistaminen on tärkeää. Mielestäni se luo vankan pohjan omalle osaamiselle. Tähän pohjaan on hyvä tukeutua samalla, kun on avoimin mielin valmis kohtaamaan omat kehityskohdat. Vahva minäkuva antaa voimaa kestää kritiikkiä ja käsitellä epäonnistumisia rakentavasti. Kun itseluottamus tuntuu olevan kadoksissa, on siis hyvä palata pohtimaan minäkuvaa ja omia vahvuuksia.  

Myös palaute on merkittävä tekijä motivaatiolle ja edellytys oppimiselle. Muilta saatu palaute on tärkeää, mutta mielestäni vielä tärkeämpää on palaute, jota antaa itselleen. Antaakseen itselleen rakentavaa palautetta, on pystyttävä näkemään vahvuudet ja kehityskohdat. On tärkeää, ettei itselle annettu palaute ole pelkkää kritiikkiä – keskeistä on tunnistaa ne pienimmätkin kehityksen muruset, jotka tasaista vauhtia kuljettavat kohti tavoitteita ja ennen kaikkea rakentavat itseluottamusta. Motivaatiolle haitallista olisi odottaa suurta mullistusta, joka muuttaa kaiken. Motivoitumisen aspekti katoaa, jos ei näe niitä pieniä kehitystä tukevia merkkejä, joita on ilmassa. Tällöin voi olla sokea omalle kehitykselleen ja sen hetkiselle oppimisprosessin vaiheelleen. 

Muilta saatu palaute taas on merkittävää etenkin silloin, kun osaa suhtautua siihen oikealla tavalla. Esimerkiksi kasvun ajattelutavan kautta. Tästä Carole Dweck on kirjoittanut paljon. Kasvun ajattelutapa (growth mindset), linkittyy Dweckin mukaan keskeisesti myönteiseen minäkuvaan ja sen merkitykseen oppimismotivaatiolle ja itsensä kehittämiselle. Voin itsekin todeta, että palaute on kasvattanut oppimismotivaatiotani ja myös tukenut myönteistä ajattelutapaa itsestäni. Samoin myönteinen ajattelutapa itsestäni on lisännyt oppimismotivaatiotani. Mielestäni näiden vaikutussuhde kulkee siis molempiin suuntiin. 

Tunnistan soittotilanteita, etenkin improvisoidessa, jolloin luotto omiin taitoihin ja visioon on niin vahva, ettei virheen pelkoa ole. En nää kompastuskiviä missään ja tilaa luovuudelle tuntuu olevan runsaasti. Tällöin epäonnistuminen vaihtoehtona häviää mielestä ja vahvuudet tuntuvat kannattelevan pettämättömästi – mikä on tämä olotila? 

Itseluottamusta, motivaatiota ja inspiraatiota on kirjallisuudessa käsitelty etenkin flow-tilan näkökulmasta. Esimerkiksi Hytönen-Ng:n (2013) tutkimuksessa muusikot kuvasivat flow-tilaa positiiviseksi tunteeksi, joka tuli esiin odottamattomissa hetkissä ja mahdollisti heidän ylittää normaaleja kykyjään ilman miettimistä (Hytönen-Ng 2013, 21–22). Pohdin hetkiä, jolloin olen kokenut flow-tilan. Lähes aina näissä tilanteissa ryhmädynamiikka ja ilmapiiri on ollut tietynlainen: positiivinen, kannustava, rento ja luottavainen.  

Kuten Hytönen-Ng kirjoittaa: ”yleinen oletus on, että muusikot tukevat aina toisiaan” (Hytönen-Ng 2013, 66). Tämän merkitystä ei mielestäni voi korostaa liikaa. Kanssamuusikoiden samanmielisyys on tärkeässä roolissa yhteisten flow-hetkien syntymiseen. Tällöin muiden soittajien tulkitseminen on helpompaa ja musiikillinen kommunikaatio muusikoiden välillä antoisampaa. Tällöin koen todella olevani hetkessä ja luovuuteni kukoistavan. Voidaankin ajatella, että yhdessä saavutetut flow-hetket ovat muusikkouden suola, joka myös lisää itseluottamusta, motivaatiota ja inspiraatiota musiikin tekemiselle. 

Mielestäni tällä alalla en tule koskaan olemaan valmis. Siksi prosessin ymmärtäminen ja siinä viihtyminen on merkittävää. Jos tähän loputtomaan prosessiin suhtautuu kuin ikävään välivaiheeseen, on itseluottamuksen löytäminen epätodennäköistä. Tärkeämpää on siis nähdä jo olemassa olevat vahvuudet, joiden varaan rakentaa itseluottamuksensa pala kerrallaan. Muusikkouden prosessia voisikin kuvailla puuksi, joka itsevarmasti kasvaa vuosirengas kerrallaan kohti loputonta taivasta, tukeutuen vahvuuksien juurakkoonsa. Kun minäpystyvyys, hyvä ilmapiiri, kasvun ajattelutapa, motivaatio ja tavoitteellisuus ravitsevat puuta oikeassa suhteessa, tuottaa se herkullisia flow-hedelmiä. 

Lähdeluettelo: 

Bailey Joseph A 2003. Self-image, self-concept, and self-identity revisited. Journal of the National Medical Association, 95(5), 383–386. Saatavissa: https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC2594523/pdf/jnma00309-0088.pdf (luettu 27.10.2024) 

Bandura Albert 1977. Self-efficacy: Toward a Unifying Theory of Behavioral Change. Psychological Review. 84 (2): 191–215. 

Dweck Carol 2007. Mindset: the new psychology of success. Random House Publishing Group.  

Hytönen-Ng Elina 2013. Experiencing ‘flow’ in jazz performance. Ashgate popular and folk music series. 

Kirjoittaja

Risto Kauppinen on jazzin opiskelija.