Intermediaalisuus taiteen tutkimuksessa ja opetuksessa

Intermediaalisuus Taideyliopiston opetuksessa

Olen parin viimeisen vuoden aikana pitänyt intermediaalisuus-kursseja, jotka on suunnattu erityisesti Taideyliopiston tohtoriopiskelijoille. Kursseille on osallistunut niin kuvataiteiden kuin musiikin eri suuntauksien opiskelijoita, joiden kiinnostus intermediaalisuutta kohtaan on riippunut oman taiteen tekemisen lähtökohdista ja teoreettisista intresseistä. Useille opiskelijoille intermediaalisuus-teoria on antanut tarpeellisia käsitteitä, joiden avulla lähestyä taiteidenvälisiä yhteyksiä. Historiallisuus on taas antanut taustaa suhteuttaa tämän päivän mediaalisuutta menneisyyteen tavalla, jonka kaikuja voi löytää tämän päivän digitaalisistakin taiteista.

Taiteidenvälisyydestä intermediaalisuuteen

Toisin kuin taiteidenvälisyydessä, jossa taiteidenvälisistä suhteista puhuttiin viittaamalla suoranaisesti taideteokseen, intermediaalisuus on kiinnostunut taideteoksen mediaalisen ominaislaadun määrittelystä. Esimerkiksi kuvataiteiden, musiikin ja kirjallisuuden sijaan intermediaalisuus-teoriassa puhutaan kuvallisesta, musiikillisesta ja verbaalista mediasta. Keskustelussa tapahtuneen muutoksen taustalla on ajatus, että taiteen tutkimus edellyttää paitsi luovan prosessin myös sen käyttämän materiaalisuuden ymmärtämistä. Tämän myötä intermediaalisuus kietoutuu tiiviisti ajan sosiaalisiin ja institutionaalisiin käytäntöihin. Intermediaalisuus-teorian kehitys on ollut jo pitkään käynnissä liittyen varsinkin H.M. McLuhanin kirjoituksiin mediasta hybridinä.

Intermediaalisuuden historiasta

Toisaalta intermediaalisuus-teoria on avannut silmät näkemään uudella tavalla mediaalisuuden pitkän historian. Aina antiikista lähtien taiteidenväliset suhteet ovat olleet niin filosofien kuin taiteilijoiden pohdinnan kohteena tavalla, josta voi löytää yhtymäkohtia nykyiseen mediaalisuuden teoriaan. Selkeimmin tämän lähestymistavan toi esiin valistusajan filosofi G.E. Lessing, joka Laokoon-teoksessaan kritisoi verbaalisia kuvauksia, joita kirjailijat tekivät maalauksista ja sävellyksistä. Lessing korosti teoksessaan, että eri taiteenlajit kantavat mukanaan omaa ominaislaatuaan ts. mediaa, jonka myötä niitä ei voi suoranaisesti korvata toisella. Valistusta seurannut romantiikka loi taideteoriaa, joka huomioi taiteiden mediaalisen ominaislaadun. Tästä mediaalisuudesta tuli suorastaan muoti 1800-luvun aikana Wagnerin kokonaistaideteoksen ja sittemmin symbolismin myötä.

Kirjoittaja

Leena Eilittä on Helsingin yliopiston dosentti, jonka tutkimustyö kohdistuu intermediaalisuuden nykyteoriaan ja taiteidenvälisyyden historiaan. Hän on järjestänyt konferensseja ja toimittanut kokoomateoksia aiheesta, mm. Adaptation and convergence of media: ”high” culture intermediality versus popular culture intermediality (2018).