Kaija-sali Musiikkitaloon?
Saariahon Innocence teki poikkeuksellisen syvän vaikutuksen New Yorkin Metropolitan-oopperassa, kirjoittaa yliopistotutkijamme Liisamaija Hautsalo.
Suomalaisten taiteilijanaisten työ on viime viikkoina näkynyt vaikuttavasti New Yorkin vaativassa taidemaailmassa. Kuvataiteilija Helene Schjerfbeckin maalauksia esitellyt näyttely päättyi juuri The Metropolitan Museum of Artissa. Kukaan muu suomalainen taiteilija ei ole saanut näyttelyä kyseisessä museossa.
Näyttelyn suljettua ovensa vuorossa oli seuraava suomalainen tähtihetki: huhtikuun kuudentena sai ensi-iltansa säveltäjä Kaija Saariahon (1952–2023) viimeiseksi jäänyt ooppera Innocence yhdessä maailman merkittävimmistä oopperapyhätöistä – New Yorkin Metropolitan-oopperatalossa. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun Saariahon musiikkia on esitetty METissä: vuonna 2016 sai ensi-iltansa esikoisooppera L’amour de loin.
Oopperatalo on konservatiivinen. Omaa kieltään talon ohjelmistopolitiikasta kertoo se, että ennen Saariahoa ainoa naisen säveltämä ooppera kuultiin METissä vuonna 1903, kun ensi-iltansa sai Ethel Smythin Der Wald.
Muista suomalaisvierailuista onkin jo aikaa. Joonas Kokkosen ja Aulis Sallisen karvalakkioopperat nähtiin METissä 1980-luvulla.
Saariahon Innocence on tuonut uutta yleisöä oopperan pariin eri puolilla maailmaa. Se edustaa omassa ajassamme läsnä olevaa, rajoja ylittävää taidetta. Käsitellessään oman aikamme traagista aihetta, kouluampumista, se koskettaa katsojia myös kansainvälisesti. Monikielisenä se tarjoaa tarttumapintaa erilaisille kieliryhmille. Kielellisen poissulkemisen sijaan Innocence tarjoaa mahdollisuuden dialogiin: kukaan ei ymmärrä kaikkea, mutta kaikki ymmärtävät jotakin.
Myös musiikillisesti Innocence ylittää raja-aitoja. Saariaho käyttää oopperassaan perinteiselle modernistiselle estetiikalle vieraita elementtejä, kuten Vienan karjalaista joikua ja karjankutsuhuutoja, jotka kiinnittävät teoksen poikkeuksellisella tavalla säveltäjän omiin, suomalaisiin juuriin.
New Yorkissa Innocencen johti suomalaiskapellimestari Susanna Mälkki, ja keskeisessä roolissa nähtiin kansanmuusikko Vilma Jää, joka sai amerikkalaisyleisön ja -median keskuudessa haltioituneen vastaanoton.
Oopperan tekstistä ovat vastanneet suomalaiskirjailija Sofi Oksanen ja Aleksi Barrière, Saariahon poika.
Innocenceen liittyi myös oheistapahtuma. City University of New York (CUNY) järjesti Saariahon näyttämöteoksiin keskittyvän kansainvälisen tutkimuskonferenssin, jossa sen suomalaiset osallistujat, tohtorikokelaat Olga Heikkilä, Meeri Pulakka ja Paola Livorsi sekä varttuneena tutkijana tämän blogin kirjoittaja analysoivat Kaija Saariahon oopperoita.
New Yorkissa on siis tehty suomalaisen taiteen historiaa – ja ennen kaikkea suomalaisten naisten taiteen historiaa ennennäkemättömällä tavalla.
Kaikilla mainituilla taiteilijoilla ja tutkijoilla on suhde Taideyliopistoon tai sen edeltäjiin. Schjerfbeck suoritti ensimmäisen tutkintonsa Taideyliopiston Kuvataideakatemian edeltäjässä, Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, ja Sofi Oksanen on opiskellut Teatterikorkeakoulussa. Saariaho, Mälkki, Jää ja tutkijat, ovat joko Sibelius-Akatemian kasvatteja tai työskentelevät siellä.
Ja miten suuriin taiteilijanaisiin suhtaudutaankaan kotimaassa?
Schjerfbeckiä on toki arvostettu, ja hänet luetaan jo suomalaisen kuvataiteen kaanoniin. Huutokauppatalo Bukowskisilla Schjerfbeckin teoksia myydään miljoonilla, vaikka hinnat jäävät järjestelmällisesti kultakauden tunnetuimpien miestaiteilijoiden huipputeosten hintojen alapuolelle.
Saariahon ura on ollut huomattavan kansainvälinen, ja häneltä ovat tilanneet teoksia niin maailman merkittävimmät orkesterit kuin oopperatalotkin. Suomessa hänen teoksiaan ovat tilanneet ja esittäneet esimerkiksi nykyisin Musiikkitalossa toimivat Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri. Niin ikään Musiikkitaloa asuttava Sibelius-Akatemia on toiminnassaan muistanut entistä opiskelijaansa Saariahoa, kutsunut hänet aikoinaan vierailevaksi säveltäjäksi ja mestarikurssien pitäjäksi sekä vihkinyt kunniatohtoriksi vuonna 2018.
Musiikkitalosta on muodostunut suomalaisen klassisen musiikin keskeinen areena, ja Saariaholla on vahva side taloon muutenkin kuin säveltäjänä, jonka teoksia sen konserttisaleissa esitetään.
Viimeisinä aikoinaan Saariaho teki merkittävän aloitteen ja lahjoitti Musiikkitalon säätiölle miljoona euroa, jotta sen suureen konserttisaliin saatiin muiden lahjoittajatahojen lähdettyä mukaan maailmanluokan konserttiurut. Hänen nimeään kantaa myös urkusävellyskilpailu, jonne nuoret säveltäjät eri puolilta maailmaa lähettävät teoksiaan ja kartuttavat siten oman aikamme urkumusiikkikirjallisuutta. Saariaho ei siis ole ollut ainoastaan säveltävä taiteilija, vaan myös avokätinen mesenaatti.
Musiikkitalossa helisevä väliaikamusiikki on niin ikään Saariahon käsialaa.
Vuonna 2023 säveltäjän kuoltua esitettiin julkisuudessa monella taholla samanaikaisesti ajatus, että Musiikkitalon suuri konserttisali nimettäisiin Saariaho-saliksi. Olisihan siellä juuri kuultu myös säveltäjän viimeiseksi jäänyt teos, riipaiseva HUSH trumpetille ja orkesterille.
Silloin ehdotus ei kuitenkaan edennyt, ja keskustelu aiheen tiimoilta tyrehtyi.
Saariaho erityislaatuisena, nuoria taiteilijoita kannustaneena opettajana ja esikuvana ansaitsee arvoisensa kunnianosoituksen. Viimeistään nyt on Musiikkitalon toimijoiden aika ottaa ehdotus Saariaho-salista tosissaan. Nimetään siis Musiikkitalon suuri konserttisali Saariaho-saliksi – tai miksi ei Kaija-saliksi! – ja kunnioitetaan siten tämän merkittävän suomalaisen säveltäjän elämäntyötä.
Kirjoittaja
FT, dosentti, Liisamaija Hautsalo työskentelee yliopistotutkijana Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Hänellä on pitkä kokemus oopperatutkijana ja hän on paneutunut erityisesti Kaija Saariahon musiikkiin. Hautsalo on väitellyt Kaija Saariahon esikoisoopperasta Helsingin yliopistossa.
Puheenvuoroja taiteesta ja yhteiskunnasta
Tässä blogissa yhteisömme jäsenet nostavat esiin ajankohtaisia aiheita taidekentältä ja yhteiskunnasta.
Uusimmat julkaisut
Seuraa blogia