Käsitteistä itseymmärrykseen

8.12.2020 2 Tykkää 0 kommenttia Karoliina Pirkkanen

”Kirjoittamisesta on tullut useimpien tohtoriopiskelijoiden toinen luonto. Se näkyy tekstien elävyydessä”, kirjoittaa Matti Huttunen.

Teksti: Matti Huttunen

”Filosofia on käsitteellistä tutkimusta”, määritteli Risto Hilpinen taiteenfilosofian luentokurssinsa aluksi. ”Ihmisarvo ei riipu ihmisen ominaisuuksista”, valisti Juhani Pietarinen oikeutta ja oikeudenmukaisuutta käsitelleillä luennoillaan, jotka hän kirjoitti sanasta sanaan tikkukirjaimilla taululle. Karlheinz Stockhausenin variaabeli muoto tekee musiikista autografisen taiteen – teoksen identiteetti edellyttää esittäjän ja partituurin välisen intentionaalisen sidoksen, totesin laudaturtutkielmassani, joka päätti loogis-analyyttisen koulukunnan mukaiset filosofiaopintoni Turun yliopistossa vuonna 1988.

Kun tulin Sibelius-Akatemian jatkokoulutuksen palvelukseen vuonna 1997, ajattelin, että työni koostuu lähinnä tutkijaseminaareista ja tutkielmien ohjaamisesta – sillä saralla kun oli tuolloin suuri tarve lisätyövoimalle. Ensimmäisen syyslukukauden kuluessa totesin solistisen osaston jatkokoulutuslinjan johtajan Kari Kurkelan kanssa, että myös filosofiaa käsittelevälle ryhmäopetukselle olisi lisätarvetta. Alkuperäinen ideani ”estetiikan” kurssista kaatui, kun sana estetiikka tuntui assosioituvan Helsingin yliopiston vanhakantaiseen oppiaineeseen ”estetiikka ja nykyiskansain kirjallisuus”, jota isäni aikanaan opiskeli 1950-luvulla. Niinpä kurssin nimeksi tuli Musiikkifilosofian kirjallisuusseminaari. Kurssi on jatkunut – muutamia taukoja lukuun ottamatta – tähän päivään saakka. Kyseessä oli ensimmäinen klassisen musiikin jatkokoulutuksen seminaari, jossa jokaisen opiskelijan piti johdonmukaisesti kirjoittaa johonkin kirjalliseen lähteeseen tukeutuva essee. Opettajan rooliksi jää tällaisella kurssilla lähinnä keskustelun ohjaaminen ja ylläpito – tieto ei tule taivaasta, vaan keskusteluista ja tekstien lukemisesta ja kirjoittamisesta.

Nyt – kun seminaarin aloittamisesta on kulunut 23 vuotta – moni asia tuntuu muuttuneen, mutta moni asia on myös pysynyt ennallaan. Kirjoittamisen taso on kohonnut merkittävästi noista ajoista. Varhaisten seminaarien tekstit olivat pääasiassa hyvää tasoa, mutta nyt kirjoittamisesta on tullut useimpien tohtoriopiskelijoiden toinen luonto, ja se näkyy tekstien rakenteissa ja elävyydessä. Filosofisen kirjoittamisen tulisi aina olla argumentoivaa ja mahdollisimman selkeää – samat hyveethän koskevat kaikkea akateemista kirjoittamista. Filosofiaan tutustuminen on epäilemättä joiltain osin yleissivistystä, mutta parhaimmillaan se tarjoaa myös välineitä ajattelun ankarien lainalaisuuksien oppimiseksi – sitä paitsi kommentoidun referaatin kirjoittaminen vieraskielisestä tekstistä on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä.

Esseiden aiheet ovat sen sijaan pysyneet 23 vuoden aikana hämmästyttävän samankaltaisina – monista kysymyksistä ja aiheista on ehditty tehdä vuosien varrella useampi kuin yksi esitelmä. Filosofia onkin vississä mielessä loputonta pyörän keksimistä uudelleen. Filosofiassa rationaaliset ihmiset voivat olla aidosti eri mieltä asioista, ja näkemyserot alkavat yleensä kysymyksestä, mitä filosofia on. Monet peruskysymykset – esimerkiksi musiikkiteoksen ontologia, musiikin ilmaisevuuden ja esittävyyden ongelmat ja musiikin yhteiskunnallinen ulottuvuus – eivät tule koskaan loppuun käsitellyiksi. Parhaimmillaan filosofian opiskelu on keskeisten ongelmien ja ratkaisuyritysten omaksumista: se ei ole ulkokohtaista pänttäämistä eikä satunnaista tai mielivaltaista asioiden tulkintaa periaatteella ”vähän sinne päin”. ”Oikea” filosofia ei ole minkään koulukunnan filosofiaa. Oikea filosofia lähtee ongelmista eikä koulukunnista.

Filosofian määritteleminen käsitteelliseksi tutkimukseksi saattaa antaa vaikutelman todellisuudelle etäisestä saivartelusta. Se ymmärtääkseni painottaa Platonin dialogeista tuttua tarkastelutapaa, jossa Sokrates esittää sen kaltaisia määritelmäkysymyksiä kuin ”mitä hyvyys on?”, ”mitä rakkaus on?”, ”mitä tieto on?”; tällaisilla kysymyksillä on olennainen kytkös elämismaailmaamme. Sokrates esitti kysymyksensä tyypillisesti tavallisille ihmisille: hän ei saarnannut väkijoukoille, vaan hänen ajattelutavassaan kenellä tahansa oli lupa pohtia filosofisia kysymyksiä – filosofi ei tarvitse pappisvihkimystä tai lääkärinvalaa.

Filosofian lukemattomista päämääristä mainitsen lopuksi yhden: itseymmärryksen lisääminen. Friedrich Nietzsche oli tunnetusti muun muassa psykoanalyysin ja eksistentialismin ladunhiihtäjä, mutta hän oli myös kieli-, arvo- ja uskonnonfilosofi (ja siinä mielessä analyyttisen filosofian edeltäjä): hän ei pyrkinyt luomaan tai perustelemaan esimerkiksi uskonnollisia periaatteita, vaan hän kysyi, miksi meillä on sellaiset ilmiöt kuin kieli, arvot ja uskonto. Musiikkifilosofian tärkeitä tehtäviä on kysyä vastaavia asioita musiikista ja samalla edistää musiikillista itseymmärrystämme. Kirjassaan Götzen-Dämmerung oder Wie man mit dem Hammer philosophiert (1888), joka on suomennettu ”Epäjumalten hämärä”, mutta jonka musiikki-ihminen varmaankin suomentaisi ”Epäjumalten tuho”, Nietzsche lausuu paitsi kuulusan lauseensa ”[i]lman musiikkia elämä olisi erehdys” myös ”moraalista arvostelmaa” koskevan, itseymmärrykseen liittyvän ajatuksen: ”ainakin asioista perillä oleville se [moraalinen arvostelma] paljastaa arvokkaimmat tosiseikat kulttuureista ja sisäisistä ilmiöistä, jotka eivät ole tienneet riittävästi ’ymmärtääkseen’ itseään. (Suom. Markku Saarinen.)”

Matto Huttunen on filosofian tohtori ja emeritusprofessori, joka opettaa edelleen musiikkifilosofiaa Sibelius-Akatemian tohtorikoulutuksessa