Kolumni: Taiteilija kieltäytyi lentämästä

24.10.2018 0 Tykkää 0 kommenttia

Tämän kolumnin otsikko on temmattu tuulesta. Oikeasti en ole kuullut, että menestynyt taiteilija jättäisi esiintymisen väliin ympäristösyiden vuoksi.

Menestyvä taiteilijahan on kansainvälinen, ja kansainvälisen uran rakentaminen aloitetaan jo opiskeluaikana. Taideopiskelijat osallistuvat työpajoihin, opiskelijavaihtoihin, verkostoituvat ja luovat kontakteja tulevaisuutta varten. Sama pätee toki muidenkin alojen ”huippuihin”: jopa ympäristökysymyksiin perehtyneiden tutkijoiden työnkuvaan kuuluu jatkuva matkaaminen. Tilastojen valossa me kaikki kansainvälistymme liikaa – tai ainakin väärällä tavalla. 

Moni taiteilija-asiantuntija varmasti tunnistaa ongelman. Oman ammatin harjoittaminen ei ole ympäristön kannalta kestävää. Voisiko työelämän ”menestyksen mittarit” alistaa tarkastelulle ekologisen – ja sosiaalisen – kestävyyden näkökulmasta?

Käytännössä muutos tarkoittaisi sitä, että luopuisimme turhista ulkomaanmatkoista ja alkaisimme liikkua lentämisen sijaan muilla, vähäpäästöisemmillä kulkuvälineillä. Jokaisen projektin kohdalla miettisimme, onko osallistumisemme välttämätöntä tai voisiko yhteistyötä tehdä ilman fyysistä läsnäoloa. Monissa tilanteissa voisi jopa kysyä, voisiko osuutemme tehdä joku paikallinen asiantuntija.

Projektien punnitseminen uudesta näkökulmasta kannustaisi pohtimaan, miksi otan työtehtävän vastaan. Miksi juuri minä olen toteuttamassa tätä projektia? Vastaako projekti arvojani? Asenteellisesti muutos olisi suuri, jos esimerkiksi taiteilijoiden pääasiallisin tavoite uranrakennuksen sijaan olisi antaa työpanoksensa yhteisön käyttöön. Mitä paikallisemmin taiteilija toimisi, sitä arvokkaampi hän olisi ympäröivälle yhteisölle ja luonnolle.

Ymmärrän, että muutos olisi valtava. Meidän olisi muutettava koko kulttuuri – eikä vähiten omalla taiteenalallani säveltämisessä. Mutta mitä saisimme tilalle? Uskon, että taiteen kentällä tämä tarkoittaisi sitä, että tilalle voisi syntyä ”keskustelevan” taiteilijan ammatti. Yhteistyöt eri alojen välillä käynnistyisivät lähellä vaikuttavien taiteilijoiden kanssa sisällöllisistä kriteereistä, eivät ulkoisen meritoitumisen seurauksena. 

Parhaimmillaan uusi asenne johtaisi siihen, että taiteilijoiden asiantuntemusta ja persoonaa hyödynnettäisiin kokonaisvaltaisemmin kysymysten asettamisessa. Itse olen esimerkiksi tehnyt projekteja, joissa lasten ja nuorten ajatuksia pyritään kuulemaan jo sävellysvaiheessa. Olen myös pyrkinyt valitsemaan käyttämiäni runoja ja näytelmätekstejä niin, että lopputulokset osallistuisivat ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Nykyään aloitan dialogin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa projektin muiden toimijoiden kanssa, jotta välttyisimme hierakkisilta ennakko-oletuksilta, joita säveltäjiä ja taidemusiikkia kohtaan helposti asetetaan. Toimintaani voisikin kai kutsua ryhmätyötaitojen opetteluksi alalla, jolla siihen ei ole totuttu.

Kestävän kehityksen lähtökohdat muuttavat myös esteettisiä arvoja. Ehkä eniten sopeutumista uuteen tilanteeseen olisi taidekritiikillä. Yksilön valintoihin ja mieltymyksiin perustuvat esteettiset kriteerit korvattaisiin nyt ekologisella ja yhteisöllisemmällä pohdinnalla. Kansainvälinen läpimurto ei olisi enää puhtaasti positiivinen määre, vaan sen toteuttamiseen vaadittaisiin myös vastuullisuutta. Ehkä kriitikot voisivat jopa toimia suunnannäyttäjinä. 

Jopa puolustusvoimat on ottanut ilmastomuutoksen vakavasti. Mediassa on käyty keskustelua niin varusmiesten kasvisruokapäivistä kuin Hornet-hävittäjien harjoittelusta aiheutuneista päästöistä. Kaikkien meidän tulisi seurata esimerkkiä ja avata julkinen keskustelu asiantuntijuuden ja kestävän kehityksen suhteesta. Se, mihin ammatti velvoittaa, on kollektiivinen rakennelma, johon voimme yhdessä vaikuttaa niin koulutuksella kuin arvokeskustelulla.

Riikka Talvitie
Kirjoittaja on säveltäjä

Kolumni on julkaistu alun perin Taideyliopiston Issue X -lehdessä, joka ilmestyi lokakuun Image-lehden välissä.