Koulun musiikinopetus on arvovalinta

5.3.2016 0 Tykkää 0 kommenttia Heidi Partti

Voidaan hyvällä syyllä kysyä, kuka lapsille avaa portin musiikilliseen luovuuteen, jos vajaa seitsemäsosa opettajista on itse saanut siihen mahdollisuuden?

Kuluneella viikolla eräs muutaman vuoden takainen kolumni nousi somessa uudestaan puheenaiheeksi. Kirjoituksessa Helsingin Sanominen kulttuuritoimittaja  Mari Koppinen  ilmaisee huolensa (ala)koulun musiikinopetuksen tasosta. 

Koppinen kritisoi sitä, ettei moniin alakouluihin palkata musiikin aineenopettajia. Sen sijaan alakouluissa “musiikkia opettaa liian usein ihminen, jolla ei ole aiheeseen mitään edellytyksiä,” Koppinen suree.

“Kuka näille lapsille antaa musiikin?”

Koppisen kysymys on aiheellinen ja ajankohtaisempi kuin koskaan. Siitä on myös erittäin vaikea puhua loukkaamatta jotakuta.

Hiljattain yli 600 opettajan keskuudessa suorittamani valtakunnallinen kyselytutkimus paljasti merkittäviä eroja musiikkia opettavien luokanopettajien ja musiikin aineenopettajien välillä.

Tutkimuksessa tarkasteltiin säveltämisen ja muun musiikin luovan tuottamisen opetusta sekä musiikkiteknologian käyttöä kouluissa. Opettajia pyydettiin mm. itse arvioimaan omat taitonsa niin musiikin luovan tuottamisen opetuksessa kuin teknologian käytössä. Lisäksi kyseltiin opettajien saamasta koulutuksesta.

Luokanopettajat arvioivat omat taitonsa ja valmiutensa niin musiikin luovan tuottamisen opettamisessa kuin teknologian hyödyntämisessä merkittävästi vähäisemmiksi kuin musiikin aineenopettajat.

Monet opettajien kirjoittamista avovastauksista huokuvat hätäännystä etenkin syksyllä voimaan astuvan uuden opetussuunnitelman edessä: eväät opetussuunnitelman toteuttamiseen tuntuvat olemattoman laihoilta.

Eikä ihme. Vain 15% vastanneista luokanopettajista kertoi saaneensa minkäänlaista koulutusta musiikin luovan tuottamisen opettamiseen. Vaikka toivomisen varaa oli myös musiikin aineenopettajien keskuudessa, heistä sentään neljäsosa kertoi saaneensa aiheeseen koulutusta.

Ero on merkittävä. Uudessa opetussuunnitelmassa säveltäminen ja muu musiikin luova tuottaminen on nostettu erittäin keskeiseen osaan koulun musiikinopetusta niin alakoulussa kuin ylemmillä luokka-asteilla.

Voidaan hyvällä syyllä kysyä, kuka lapsille avaa portin musiikilliseen luovuuteen, jos vajaa seitsemäsosa opettajista on itse saanut siihen mahdollisuuden?

Kritiikin kohteena eivät tietenkään ole opettajat, vaan koulutuspoliittiset valinnat.

On selvää, että myös alakoulun puolelta löytyy loistavin musiikillisin taidoin varustettuja luokanopettajia. Totta on myös se, että luokanopettajakoulutuksessa yritetään kaikin tavoin varustaa opettajat kentälle.

Mutta kuinka paljon on mahdollista oppia musiikin didaktisia taitoja muutaman tunnin aikana? Ilman omaa harrastuneisuutta ei juurikaan. Musiikkipedagogiksi ei voi pikakouluttautua.

Tutkimuksessa ratkaisevaan rooliin ei siis yllättäen noussutkaan käytettävissä olevat välineet ja tilat – tärkeitä toki nekin – vaan opettajien luottamus omiin taitoihinsa.

Samaa kertovat kansainväliset tutkimukset: opiskeluaikaiset mahdollisuudet rakentaa omaa muusikon identiteettiä ovat suorassa yhteydessä siihen, kuinka varmaksi opettajat kokevat itsensä musiikin opettajina.

Ja mitä varmemmaksi opettaja itsensä kokee, sitä enemmän hän uskaltaa ottaa riskejä, kokeilla uutta ja kehittää omaa osaamistaan. Eli sitä paremmaksi opettajaksi hän kehittyy. Ilmiö toiminee myös toisinpäin, valitettavasti.

Sitä paitsi vanhat tavat siirtyvät helposti sukupolvelta toiselle: opetamme kuten meitä on opetettu. Pitkäjänteinen musiikinopettajakoulutus on keino muuttaa pinttyneitä käytäntöjä.

Maassamme koulutetaan musiikin aineenopettajia, joiden opinnot tarjoavat mahdollisuuksia kasvulle kohti laaja-alaista muusikkoutta sekä pedagogista osaamista.

Jokainen koulutuspoliittinen päätös on arvovalinta. Myös se, että päätämme olla hyödyntämättä musiikin aineenopettajien osaamista alakoulussa – siis juuri niiden parissa, joista väitämme välittävämme.