Kuinka voin auttaa?

3.4.2015 0 Tykkää 0 kommenttia Heidi Partti

Aiheena aktivismi: taiteella vaikuttaminen. Aloitan siteeraamalla itseäni viisaampia ja päädyn visioimaan parempaa maailmaa.

Should art educate, inform, organize, influence, incite to action, or should it simply be an object of pleasure? (Augusto Boal 2000)

Tulisiko taiteen pyrkiä haastamaan, uudistamaan tai muuttamaan yhteiskuntaa? Tulisiko sen kasvattaa, tuoda esiin epäkohtia, saada aikaan toimintaa? Tulisiko taiteen pyrkiä vaikuttamaan? Vai tulisiko taiteen yksinkertaisesti olla nautinnon kohde? 

Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa on alkukevään aikana pohdittu musiikin ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen välistä suhdetta. Alun sitaatti avasi Kai Lehikoisen keynote-esitelmän Sibiksen maaliskuussa isännöimässä Nordic Network for Research in Music Education -konferenssissa (NNMPF), joka kerää vuosittain yhteen joukon pohjoismaisia musiikkikasvatuksen tutkijoita ja tohtoriopiskelijoita. Lehikoisen (Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu) lisäksi konferenssin pääpuhujiksi oli kutsuttu norjalainen professori Petter Dyndahl (Hedmark University College) sekä amerikkalainen, kriittisen pedagogiikan pitkänlinjan vaikuttaja Michael Apple (University of Wisconsin).

Apple pohti puheenvuorossaan erityisesti taidekasvatuksen roolia sosiaalisen muutoksen aisaparina. Hän korosti tutkijoiden ja kasvattajien työtä sekä ’kirjureina’ että aktiivisina toimijoina. Älymystön tehtävänä on sekä kuvailla maailmaa totuudenmukaisesti ja kriittisesti (esim. paljastamalla kasvatukseen liittyviä sortavia mekanismeja) että ryhtyä hommiin (yhteistyössä muiden kanssa!) sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Vastuu, velvollisuus ja etuoikeus

Itselleni kolahti erityisesti Applen muistutus tutkijoiden ja taiteilijoiden vastuusta. Itsensä ilmaisu oman työn kautta on käsittämättömän upea etuoikeus. Etuoikeus, joka velvoittaa:

”Älkää hetkeäkään luulko, että istutte täällä vain omien kykyjenne ja erinomaisuutenne takia,” Apple laukoi tutkija-muusikkojoukolle. ”Te olette täällä, koska sukupolvet ennen teitä ovat tehneet työtä ja uhrauksia mahdollistaakseen teille tämän etuoikeuden. Mitä te aiotte tehdä antaaksenne takaisin jotain siitä, mitä olette itse saaneet?”

Me, Myself, and I

Pari viikkoa NNMPF-konferenssin jälkeen aktivismi oli jälleen puheenaiheena Sibiksen tiloissa, tällä kertaa MuTri-tohtorikoulun päivillä. Rehtori Tiina Rosenbergin puhetta ”Don’t be quiet, start a riot. On Feminism and Performing Arts” seuranneessa yleisökeskustelussa pohdittiin erityisesti musiikin mahdollisuuksia rähinöinnissä sortoa vastaan.

Keskustelussa esiin nousi näkökulma, jonka mukaan taiteen tekeminen itsessään – siis se, että ilmaisee itseään autenttisesti ja itselleen uskollisesti, muiden mielipiteestä välittämättä – on jo itsessään aktivismia. Hmm, ehkäpä, mutta jokin painotuksessa jäi hiertämään. Tunsin kuulevani liian monta ’minä’-sanaa. Minun taiteeni. Minun ehtoni. Minun maailmani.

Mestari, tähti ja palvelija

Taide ja tiede innostaa ja aktivoi – mutta ketä? Tekijöitänsä? Asialle vihkiytyneitä muita klubin jäseniä?

Odottaako taiteilija/tutkija, että hänet löydetään ja hänen työtänsä ymmärretään, vai voisiko hän (edes joskus) ottaa ensimmäisen askelen ja kysyä ympäröivältä yhteisöltään: ”Kuinka voin auttaa?”

En puhu nyt ainoastaan flashmobeista ja muista yksittäisistä performansseista. Mielessäni pyörii pikemminkin muusikkouden/taiteilijuuden/tutkijuuden käsitteen laajentuminen. Visioin Taideyliopistoa, jossa kasvaisi taiteilijoita, tutkijoita ja pedagogeja (tai taiteilija-tutkija-pedagogeja), jotka ymmärtäisivät oman roolinsa yhteiskunnan… niin, palvelijoina.

Puhun muusikoista, jotka eivät koe vanhainkoti-, vankila- ja päiväkotikeikkaa tai yhteismusisointia harrastelijoiden kanssa uhkaksi ammatilliselle identiteetilleen.

Puhun taiteilijoista, jotka tuovat julkisille paikoille rasismin, saastumisen, kodittomuuden, väkivallan, syrjäytymisen ja muut sosiopoliittiset epäkohdat – kuten myös unelmat ja visiot paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta.

Puhun pedagogeista, jotka eivät opeta vain ”musiikkia” (kuvataidetta, draamaa jne.) vaan ohjaavat oppilaitaan demokraattiseen toimintaan ja varustavat heitä osallistumaan yhteiskuntaan kriittisesti ja proaktiivisesti.

Puhun tutkijoista, jotka eivät miellä itseään kaupustelijoiksi myymässä ideoitaan tiedeyhteisölle ja rahoittaville tahoille, vaan keskittyvät julkaisuluettelonsa viilaamisen lisäksi myös julkisen tilan innovatiiviseen käyttöön.

Puhun instituutioista, jotka rohkaisevat kaikkeen tähän paitsi sanoin ja selkääntaputuksin, myös rakentein, joissa aktivismi ja sen monet erilaiset ilmenemismuodot ovat sisäänrakennettu oletusarvo.