Kulttuurin leikkauksissa ei ole kysymys rahasta vaan politiikasta

3.10.2024 1 Tykkää 0 kommenttia

Leikkauspolitiikka ajaa alas yhteiseen hyvään perustuvaa yhteiskuntaa. Siihen kuuluu myös taiteen ja kulttuurin rajaaminen yhteisen hyvän ulkopuolelle, kirjoittaa professori Tero Nauha blogissaan.

“Köyhyys yltäkylläisyyden keskellä ja iloton vauraus ovat vain syvän häiriön oireita.”
– Tibor Scitovsky

Suomen hallitus leikkaa taiteen ja kulttuurin rahoitusta. Se ei johdu siitä, että olisi pakko. Se on tietoinen valinta ja siten politiikan ydintä. Kyse on kertomuksesta. Tässä blogissa avaan joitain taustaoletuksia ja totuuksina kohdeltuja ajatusrakennelmia, joilla valinta perustellaan – mielestäni virheellisesti. 

Oletus 1: Riskejä on ennakoitava

Riskit ovat kertomuksia eli narratiiveja. Luomme kertomuksia, joiden mukaan elämme, vaikka tulevaisuus on aina jotain muuta kuin odotimme. Ennakoimme riskejä tavalla, jossa pyrimme asettamaan itsemme kertomukseen tai narratiiviin, joka toteuttaa usein itse itseään. Markkinanalyytikko ja fyysikko Emanuel Derman kirjoittaa, kuinka talouden monimutkaiset mallinnukset useimmiten toimivat – aina seuraavaan romahdukseen saakka. 

Ovatko romahdukset tavattomia? Paremminkin päinvastoin. Viimeisen 200 vuoden aikana on maailmanlaajuisesti ollut yli 300 valtioiden maksukyvyttömyystapausta, jotka kaikki enemmän tai vähemmän ovat talouskriisejä.^[1]

Oletus 2: Nyt kaikki on toisin

Kun poliitikot pyytävät suuntamaan ajatuksen tulevaisuuteen, kyse on tarinasta, jossa kaikki on juuri nyt toisin. Oletus perustuu uskomukselle, jossa talouskriisit ovat asioita, joita tapahtuu toisille ihmisille toisissa maissa toisina aikoina; kriisejä ei tapahdu meille, tässä ja nyt. Teemme asiat paremmin, olemme fiksumpia ja olemme oppineet aiemmista virheistä. Tai kuten nykyinen hallitus tarinan kertoo, juuri heillä ja juuri nyt heillä on hallussaan tarpeellinen ymmärrys ja tieto, jotta leikkausten jälkeen meille voi koittaa uusi aika! 

Usein unohdamme vanhan rahoitusalan sanonnan: enemmän rahaa on menetetty neljän sanan vuoksi kuin aseella uhaten: “This time is different.”

Oletus 3: Kysynnän ja tarjonnan laki synnyttää parasta taidetta

Populistisen trollin mielestä taiteen arvo tulisi mitata markkinoiden kautta. Trolli ei halua ajatella sitä, että mikään nyky-yhteiskunnan tuote ei seuraa tuota vanhaa määritelmää. Edes perunanaviljely ei täällä pohjoisessa ole mahdollista ilman tukia. Rahoitamme kaikkea liiketoimintaa yhteisin varoin. Yhteiskunnassamme on sovittu, että poliittisten valintojen seurauksena tuemme sitä, mikä on yhteiskunnalle tärkeätä. Markkinat perustuvat aina luottamukseen ja yhteisymmärrykseen, mutta esimerkiksi taideinstituutio ei ole neutraali infrastruktuuri, joka toisi tarjonnan ja kysynnän yhteen. Se on prosessi.

Oletus 4: Taiteen arvo syntyy kilpailusta 

Populistisen talousajattelun taustalla on käsitys markkinoista paikkana, jossa tarjonta ja kysyntä kohtaavat ja jossa uudet innovaatiot luovat kilpailua. Eli taide ajatellaan innovaatioksi ja tuotekehittelyksi, ja markkinat ovat se paikka jossa tavarat – konkreettiset tai palvelut – kamppailevat selviytymisestään. Oletus on monella tavalla väärä, mutta etenkin siksi, että mitkään tavarat eivät ole vain myytäviä kappaleita, vaan prosesseja. Ne jatkavat muuntumistaan vaihdon jälkeen aina rikkoutumiseen, uusiokäyttöön tai tuhoutumiseen saakka. Tavarat ovat osa prosesseja, joita voi kutsua verkostoiksi. Markkinoita ei ole olemassa ilman sosiaalisia ja materiaalisia prosesseja – niitä prosesseja, jotka jatkuvat pitkälle vaihdon tapahtuman jälkeen.

Oletus 5: Markkinat ovat paras tapa taiteen arvon mittaamiseen

Tämä tarina tulkitsee markkinat eräänlaisena luonnonvoimana, jonka mukaan on toimittava tai jolta on suojauduttava tai jonka liikkeitä on käytettävä hyväkseen. Markkinatalous on useamman taloudellisen ajattelun mallin tulos, joka pääpiirteittäin perustuu ns. uusklassiseen talousmalliin. Sen yksi kantavista ajatuksista on, että markkinat ovat tasapainoon pyrkivä systeemi – eli ekosysteemi. 

Totuus on kuitenkin hyvin paljon mutkikkaampi. Sellaiset käsitteet kuin raha, velka, korko tai markkinat ovat sosiaalisen toiminnan kautta määrittyviä sopimuksia. Ne muuttuvat, koska ihmiset ja ympäristö muuttuvat. Meille kerrotaan esimerkiksi vanhaa tarinaa, jonka mukaan raha korvasi vaihtotalouden, mutta etnografit ovat osoittaneet sen virheelliseksi. Väitteet talouden lainalaisuuksista ovat parhaimmillaankin valintoja ja sopimuksia – haluamme uskoa niihin, ja niiden varaan poliitikot rakentavat skenaarioita ja tarinoita.

Oletus 6: Taiteilijat ovat verovaroilla loisivaa eliittiä

Trollit ja sen kuuluisan maalaisjärjen edustajat toistavat keskustelusta toiseen, kuinka kulttuurin eliittiin kuuluvan porukka pokkuroi ja mielistelee valtaapitääviä. He edustavat trollien mielestä ’gyldyyriväkeä’. Populistiseen ja yhteistä hyvää hajottavaan retoriikkaan kuuluu, että taiteilijat ja koko ’kulttuuriväki’ maalataan yhteisistä talkoista luistelevaksi lusmusakiksi. 

Mitä yhteinen hyvä sitten on? Yhteinen hyvä on oleellinen osa yhteiskuntaa, koska se on asia tai palvelu, joka ei perustu tuotteiden väliseen kilpailuun. Siinä mielessä yhteinen hyvä on politiikan ydin. Politiikan tehtävänä on taata, että markkinat tukevat julkista tarkoitusta ottamalla käyttäjät mukaan politiikan yhteiseen luomiseen. 

Ajatus, jossa taiteilija koetaan eliitiksi julkisen hyvän ulkopuolella, on yksinkertaisesti harhainen ja vääristävä. Hyvän talouspolitiikan, joka on koko yhteiskunnan hyväksi, on pyrittävävä johdonmukaiseti palkitsemaan käyttäytymisestä, joka auttaa meitä saavuttamaan esimerkiksi ympäristökriisin meille asettamat tavoitteet. Eikö taiteella ja kulttuurilla – siis laajasti ajatellen kaikella sillä yhteisellä toiminnalla jota kulttuuri pitää sisällään – ole erittäin suuri painoarvo juuri tässä suhteesa?

Oletus 7: On käynnissä talkoot, joihin kaikkien on osallistuttava 

On kovin vaikea puolustaa kulttuuriin arvoa ilman että leimautuu itsekeskeiseksi ja kuplan sisällä nautiskelevaksi parasiitiksi, jos tarinan mukaan nyt käynnissä on yhteiset ”leikkaustalkoot”. Mutta talkoot on ehkä helpoimmin vääräksi osoitettava populistinen rakennelma, koska hallituksen ajamat leikkaustalkoot eivät ole taloyhtiön tai maamiesseuran talkoot, jossa kaikkia odottaa yhteisyyden tunnetta vahvistava kaljakori, trubaduurin keikka ja lenkkisauna. 

On silmiinpistävää kuinka valtionvarainministeri puhuu valtiontaloudesta kuin asuntolainan rästiin jääneistä eristä. Mitä velalla tarkoitetaan, on liian mutkikas asia ministerin avattavaksi. En tarkoita, etteikö hän asiaan olisi perehtynyt, vaan sitä, että moniulotteisuus ei kuulu populistin yhteiskuntaa jakavaan retoriseen työkalupakkiin. IMF:n analyytikot, Carmen Reinhart ja Kenneth Rogoff ovat pyrkineet purkamaan monimutkaisuutta kotimaisella velalla, ulkomaanvelalla ja julkisen talouden velalla. 

Oleellista tässä monimutkaisessa verkostossa on se, että myöskään velkasopimusten ehdot eivätkä nekään ole kiveen kirjoitettuja. Ne voivat esimerkiksi määräytyä markkinoilla, joka, kuten edellä kirjoitin, ei ole luonnolakien määrittämä ympäristö.

Oletus 8: Taide ei kuulu yhteisen hyvän alueelle vaan se on luksusta

Taide ja kulttuuri siirretään pois yhteisen hyvän alueelta tietoisesti tavalla, jossa populistinen retoriikka näköalattomasti ajaa alas yhteiseen hyvään perustuvaa yhteiskuntaa. Leikkauspolitiikka on politiikkaa, joka käyttää talouden voimakkaita vaihteluita, kuten investointien puutetta, tilaisuutena leikata julkisia menoja ja kutistaa valtiota. Leikkaukset eivät ole keino, ne ovat toiminnan päämäärä. 

Mariana Mazzucato kirjoittaa, kuinka niin kauan kuin varat sijoitetaan terveydenhuoltoon, koulutukseen, tutkimukseen ja muihin tuottavuutta lisääviin aloihin, velka pysyy kurissa.^[2] Mutta julkisten menojen leikkausten vuoksi ne, joilla ei ole omaisuutta tai säästöjä, joutuvat rahoittamaan toimintansa yksityisten markkinoiden korkeakorkoisella lainarahalla. Tämä ahdinko koskettaa erityisesti vapaan kentän taiteilijoita. Luottokelpoisuudesta tulee yleinen kyvyn ja pystyvyyden mittari.^[3]

Oletus 9: Rahat on loppu. Nyt kaikkien pitää kiristää vyötä

Pääministeri Margaret Thatcher sanoitti tätä kertomusta ehkä parhaiten pääministeriaikaanaan: 

”valtiolla ei ole muuta rahanlähdettä kuin ihmisten itsensä ansaitsemat rahat. Jos valtio haluaa käyttää enemmän rahaa, se voi tehdä sen vain lainaamalla säästöjänne tai verottamalla teitä enemmän. Eikä kannata ajatella, että joku muu maksaa. Se joku muu olet sinä. Julkista rahaa ei ole olemassa. On vain veronmaksajien rahoja.”^[4]

On ihailtavaa millaista palturia voi päästellä ilman sen kummempia seuraamuksia. Vuonna 2012 Britannian valtiovarainministeri George Osborne toisteli samaa kertomusta sanoin:

”Britannian hallitukselta on loppunut rahat, koska kaikki rahat käytettiin hyvinä vuosina.”^[5]

Näillä lauseilla perustellaan kulttuurialan ja terveydenhuollon leikkauksia väittäen rahan olevan jonkinlainen rajallinen hyödyke, kuten maissi – tai paremminkin kultavarantoon sidottu rajattu määrä rahaa. Suurin osa nykytalouden rahasta syntyy yksityisten pankkien antamien lainojen avulla.^[6] Raha luodaan lainaamalla, mikä lisää ostovoimaa ja mitä kautta rahaa voidaan käyttää investointeihin sekä työpaikkojen, taloudellisen toiminnan ja tulojen luomiseen. Raha on luotonannon kääntöpuoli. Taloustieteilijä Ann Pettifor kirjoittaa, kuinka raha ei ole hyödyke vaan käsite, jota määrittää usko ja luotonanto, ei kultavaranto. Raha on käsitteellinen rakennelma, kuten kieli: ”Usko ja luottamus ovat kaiken rahaliikenteen ytimessä.”^[7]

Oletus 10: Talouden kysymykset ovat hankalia käsittää ja siksi on parempi kuunnella asiantuntijoita

Vielä 2000-luvun alussa sellaiset ihmiset kuin Lehman Brothersin fuusioista ja yritysostoista vastaava varatoimitusjohtaja Robert Hopkins puhuivat vakuuttavasti sen puolesta, kuinka sijoitusmaailman ihmiset ovat maailman älykkäimpiä ihmisiä, joten “miksi ette sijoittaisi maailman älykkäimpiin ihmisiin? Heidän täytyy tietää, mitä he tekevät.”^[8] Tämä käsitys on tietenkin murentunut ainakin osittain vuosien 2007–2009 kansainvälisen talouskriisin jälkeen, mutta Suomen kaltaisessa asiantuntijavaltaan uskovassa maassa ajatus kuitenkin elää vahvana.

Poliittisen talouden tutkimuksen seura ja Uuden Talousajattelun Keskus ovat tuoneet kuitenkin esiin, eivät toki ainoina, kysymyksen siitä, miksi suomalaisessa talousjournalismissa korostuvat toistuvasti samanlaiset, usein jatkuvaa talouskuria tukevat näkökulmat, ja talouspolitiikan vaihtoehtojen kirjo näyttäytyy mediassa olemattomana. Samaan aikaan kaltaiseni maallikkoekonomistin on sitäkin voimakkaammin todisteltava, että minulla on edes jonkinlainen ymmärrys talouden ’reunaehdoista’. 

Taloustiede onkin lääketieteen ja teologian rinnalla varattu tietävien asiantuntijoiden leikkikentäksi. Vuonna 2008 Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtaja Alan Greenspan oli edustajainhuoneen kuultavana hetkenä, jolloin asuntomarkkinoilta alkanut talouskriisi oli tuhoamassa koko länsimaista talousmallia. Greenspan kertoi, että oli luullut tietävänsä mitä markkinat ovat, mitä ne tekevät ja miten niitä säännellään, mutta joutunut myöntämään, ettei tiennyt mitään. Hänen työnsä olikin ollut vain suojella osakkeenomistajia ja yritysten pääomaa.^[9]

Loppukevennys

Taloustieteen Nobel-palkittu professori Joseph E. Stiglitz kirjoitti Guardianissa vuonna 2014, kansainvälisen ja Euroalueen talouskriisin aikana, kuinka 

”Säästötoimet ovat epäonnistuneet. Mutta niiden puolustajat ovat valmiita julistamaan kuitenkin leikkaustoimien voittoa mitä vähäisimmän mahdollisen todistusaineiston perusteella: koska  talous ei enää romahda, säästötoimien täytyy tällöin toimia! Mutta jos tämä on vertailukohta, voisimme sanoa, että hyppääminen jyrkänteeltä on paras tapa päästä alas vuorelta; onhan putoaminen tällöin pysäytetty.”^[10]

Kirjoittaja

Tero Nauha
Professori, Live Art and Performance Studies
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

Nauhan tutkimushanke Financialization of Art education, Practice and Research tutkii globaaliin finansoitumiseen liittyviä narratiiveja, jotka vaikuttavat sosiaaliseen todellisuuteen ja kulttuuriseen tietotalouteen oppilaitosten sisällä.

Lähteet

Callon, Michel. 2021. Markets in the Making: Rethinking Competition, Goods, and Innovation. Edited by Martha Poon. Translated by Olivia Custer. Brooklyn: Zone Books.

Ho, Karen. 2009. Liquidated: An Ethnography of Wall Street. Durham: Duke University Press.

Mazzucato, Mariana. 2019. The Value of Everything: Making and Taking in the Global Economy. An Allen Lane Book. Harmondsworth: Penguin Books.

Meister, Robert. 2021. Justice Is an Option: A Democratic Theory of Finance for the Twenty-First Century. Chicago: The University of Chicago Press.

Michael McLeay, Amar Radia ja Ryland Thomas, ”Money in the Modern Economy: An Introduction” ja ‘Money Creation in the Modern Economy’, Bank of England Quarterly Bulletin Vol. 54(1), 2014. 

Pettifor, Ann. 2017. The Production of Money: How to Break the Power of Bankers. London: Verso.

Reinhart, Carmen M., and Kenneth S. Rogoff. 2009. This Time Is Different: Eight Centuries of Financial Folly. Princeton: Princeton University Press.

Stiglitz, Joseph. 2014. “Austerity has been an utter disaster for the eurozone”, The Guardian, https://www.theguardian.com/business/2014/oct/01/austerity-eurozone-disaster-joseph-stiglitz

---

^[1]                 Reinhart ja Rogoff 2009, 34

^[2]                 Mazzucato 2019, 234

^[3]                 Meister 2021, 55

^[4]                 Pettifor 2017, 62

^[5]                 Pettifor 2017, 61-63

^[6]                 McLeay, Radia ja Thomas 2014.

^[7]                 Pettifor 2017, 20

^[8]                 Ho 2009, 40

^[9]                 Callon 2021, 31-32

^[10]                https://www.theguardian.com/business/2014/oct/01/austerity-eurozone-disaster-joseph-stiglitz