Madama Butterfly – Eli miksi ei pidä uskoa kaikkea mitä kuulee

26.2.2018 0 Tykkää 0 kommenttia Liisamaija Hautsalo

Moni rakastaa Madama Butterfly’ta, mutta oma suhteeni tähän teokseen on ongelmallinen.

Suomen Kansallisoopperassa pyörii tänä keväänä Giacomo Puccinin (1858–1924) Madama Butterly (ke. 1904), joka sijoittuu 1900-luvun alun Japaniin.

Moni rakastaa Madama Butterfly’ta, mutta oma suhteeni tähän teokseen on ongelmallinen. Siedän juuri ja juuri oopperan sisältämän musiikillisen imeläkerrostuman, mutta muuten Madama Butterly hiertää ja pahasti.

Jos Madama Butterly’ta tarkastellaan viitekehyksessä, joka sijoittuu sen sisältämän emotionaalisen vasteen ulkopuolelle, on tartuttava kolmeen keskeiseen, osin toisiinsa kietoutuvaan ongelmaan: kolonialismiin, misogyniaan ja pedofiliaan.

Madama Butterfly sijoittuu Japaniin. Sen näkökulma on valkoisen miehen, ja koska rakkaustarinat ovat oopperataiteen tärkein emotionaalinen polttoaine, tässä asetelmassa muodostuu nk. binaarisia oppositiopareja, kuten esimerkiksi valkoinen mies–alkuasukasnainen, ja siitä johtaen valloittajan kulttuuri–valloitetun kulttuuri. Henkilöhahmojen tasolla oppositioiksi tässä oopperassa asettuvat näin ollen amerikkalaisupseeri ja hänen vaimokseen ostama japanilainen geisha.

Jos tämä yksityiskohta on päässyt unohtumaan, niin kyllä: Mister Pinkerton todellakin ostaa itselleen vaimon, Cio-Cio-Sanin – ja ihan hupimielessä.

Jos postkolonialistisen oopperatutkimuksen pioneeria, Ralph P. Lockea on uskominen, edellä mainitun kaltaisissa, oopperaan usein sisältyvissä oppositiopareissa representoituu ja toisintuu lännen kolonialistinen asenne muuta maailmaa, ja myös naisia sekä lapsia kohtaan.

Kullakin katsojasukupolvella on omat kulttuuris-poliittiset silmälasinsa, joiden lävitse teoksia tulkitaan. Puccinin aikalaisille Japani-eksotismissa ei liene ollut mitään epäilyttävää. Tutkimuksen kontekstissa edellä kuvattu postkolonialistinen tulkinta juontaa juurensa jo 1970-luvulle. 2010-luvun lopun kriittiset katsojat kiinnittänevät huomionsa oopperaan sisältyvään amerikkalaisuuden ihannoivaan representaatioon.

Järkyttävintä Madama Butterfly -oopperassa kuitenkin on sen ydintarina, Mister Pinkertonin ja nuoren Cio-Cio-Sanin rakkaustarina. Se ei välttämättä ole edes rakkaustarina, vaan mahdollisesti jopa kuvaus pedofiliaksi nykyisin luokitellusta ilmiöstä. Ilmiö on ajankohtainen, sillä miljoonat läntisen maailman seksituristit hakeutuvat jatkuvasti eksoottiseen ”itään” hyvin nuorten ihmisten, jopa lasten pariin.

Joku saattaa nyt sanoa, että esiin ottamani tutkimukselliset teemat, samoin kuin Cio-Cio-Sanin ikä, ovat tämän oopperan yhteydessä jo mennen talven lumia, kaluttu luu.

Madama Butterfly on kuitenkin yksi maailman esitetyimmistä oopperoista, ja se musiikillaan romantisoi asioita, joissa ei ole mitään hienoa tai kaunista.

---

Kommentit alkuperäisestä blogikirjoituksesta:

Seppo Kimanen, 26.02.2018:

Olen samaa mieltä monista mainitsemistasi asioista, mutta haluaisin korjata pari asiaa. Ensinnäkään Amerikka ei ollut valloittanut Japania oopperan kirjoittamisen aikaan ja vaikka Hiroshiman pommi sai aikaan tappion tunnustamisen toisessa maailmansodassa, Japani on edelleen itsenäinen valtio. Toiseksi 15-vuotias Cio Cio-san ei ollut geisha eikä edes maiko, vaan lähinnä lapsiprostituoitu. Nagasakissa ei sitä koulutusta ollut ja geisha on pitkän koulutuksen saanut tanssin, laulun, leikkien, ikebanan, teeseremonian, soiton ja keskustelutaidon ammattilainen, siis tavallisimmin noin 20-vuotiaana valmistuva taiteilija (jota ooppera kuvaa siis äärimmäisen halventavasti).

Liisamaija Hautsalo, 28.02.2018:

Kiitos kommentista, ja ennen kaikkea geisha-termin avaamisesta, Seppo!

Selailin hieman oopperan historiaa käsitteleviä lähdeteoksia, ja niissä aika usein käytetään termiä geisha, kun puhutaan CioCio-Sanista. Näin tekee myös maineikas brittitutkija Julian Budden Grove Music Online -hakuteoksessa todeten Cio-Cio-Sanista että ”she has been forced to earn her living as a geisha” ja myöhemmin että ”she could resume her profession as a geisha, but that she would rather die by her own hand”. Hän siis ymmärtää termin geisha väärin ja rinnastaa geishan prostituituun, kuten tein myös minä ja aika moni muukin oopperatutkija.

Tartuin myös mainitsemani orientalismi-tutkijan Ralph P. Locken Musical Exotism -teokseen (22009) ja mitä kummaa: hänkin käyttää geisha-termiä, vaikka juuri hänen pitäisi olla selvillä termin merkityksestä ja näin ollen väärinkäytöstä Puccinin oopperan yhteydessä!

Veijo Murtomäki, 28.05.2018:

Kiitos Liisamaija: osut oikeaan monessa. Itse en pysty katsomaan tuota oopperaa lainkaan, sillä sen ydinsanoma on niin kuvottava, että voin pahoin teoksen valheellisuuden edessä. Kaunis musiikki ei riitä kuorruttamaan tarinaa, vaan lisää sen kaameutta.