← Takaisin blogiin

Manifestival – esitysluonnos muualla olevalle yleisölle

Minttu-Maaria Makkosen ajatuksia esityksen tekemisestä poikkeusoloissa

Katsojan ja esiintyjän välillä toteutuva esitystapahtuma

Katsojaruumiista vaikuttuva esiintyjäruumis

Pandemia, joka estää yleisön ja esiintyjän yhteen tulemisen

Kirjoitus: Minttu-Maaria Makkonen

Tutkin (opinnäyte)työssäni katsojan ja esiintyjän välillä toteutuvaa tilaa esitystapahtumassa ja kysyn, miten esiintyjäruumis vaikuttuu katsojaruumiista? Kysymystä tarkastellakseni valmistin esitysluonnoksen osaksi PedApproach-seminaaria, mutta alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen yleisö ei ollut kanssani samassa tilassa. Vastaanotin kukkia, tanssin, makasin, join (ja kukat joi) ja puhuin yksiössäni kännykkäkamerani silmälle yleisön vastaanottaessa ja reagoidessa jossakin muualla.

Aloitin esitysluonnoksen valmistelun miettimällä, mitä haluan yleisön kanssa jakaa, mitä haluaisin heille esittää, näyttää ja sanoa. Huomasin haluavani ennen kaikkea myöntää rehellisesti kuinka heitä kaipaan ja jakaa jotakin kaunista, jotakin josta todella pidän – neilikoita, kuohuviiniä, teksti hervottomasta medusasta, punainen mekko ja Patti Smith.

Käytin keskustelukumppaneinani ja ohjaajanani videopäiväkirjojani ja tein dramaturgiset valinnat metsäkävelyillä. Kävelin, kävelin, kävelin, ajattelin ja kävelin. Äänitin ajatuksenvirtaa ja kävelin. Eksyin tuttuun metsään monta kertaa ja meinasin jäädä auton alle. Aloin kutsua esitystä luonnokseksi sillä koin todella harjoittelevani, ikäänkuin koettelevani sitä vasta viedessäni sen joidenkin toisten silmien katsottavaksi.

Kaipasin ruumiita samaan tilaan kanssani, niiden energiaa, hengitystä ja katsetta. Ahdistuin ajatuksesta, etten näkisi yleisöä. Kuka vain voisi katsoa, kommentoida ja reagoida salassa – rakastaa tai vihata tietämättäni. Esiintymiseni ei vaikuttuisi katsojien reaktioista vaan heidän poissaolostaan. Halusin perua kaiken monta kertaa. Ja aina päätin kuitenkin jatkaa sillä olin tilannut kotiini 25 neilikkaa ja pyytänyt äitiäni lähettämään punaisen mekon Kotkasta. Halusin näyttää ne yleisölle. Niin, ja kertoa kuinka paljon kaipaan heitä ja teatteria. Etuoikeutetun ihmisen elämää suuresti määrittävä mitätön ja tärkeä kaipaus.

Esityksen jälkeen. Koen esityksen olleen omituinen, epätodellinen, hauska hetki. Vähän samaan tapaan kun ollessani yksin ulkomailla ja kohdatessani jotakin hauskaa ja kiinnostavaa, josta sitten kirjoitan ystävälle jossakin muualla. Haikean hauskaa. Ehkä seuraavalla kerralla mukanani on ystävä, jonka kanssa jaan sen hauskan.

Ajatus esitystapahtumasta tällä tavoin toteutettuna ei enää ole mahdoton. Silti siinä ei toteudu se mihin haluan teatterin perustaa. Elävien ihmisruumiiden välille. Minä tarvitsen sitä, että esille asettamani ja esittämäni asiat tulevat vastaanotetuiksi jaetussa tilassa ja ajassa, niin että jokainen katse ja hengitys saa esityksen toteutumaan erityisenä, ainutkertaisena, hetkessä toteutuvana ja jo katoavana.

Kirjoitin allaolevan manifestin samalla viikolla kun seminaari päätettiin siirtää verkkoon. Sen myötä toivotan valoa kevääseenne.

Aion

vaikuttua katsojasta

vaikuttaa katsojaan

Ravistella

ruumiita ja

näyttämöä ruumiiden alla

Perustaa teatterin ihmisruumiiden välille

Olla

voimakas

herkkä

haluava

hajoava

Ja antaa toteutua ruumiintunnossani, että

haluan ja rakastan

Pedapproach

Pedapproach on teatteri- ja tanssinopettajan maisteriopiskelijoiden 4.-8.5. järjestämä seminaari, joka kokoaa opiskelijoiden ajattelua ja opinnoissa tutkittuja taiteellis-pedagogisia kysymyksiä ja aiheita. Tutustu seminaariin ja sen teemoihin opiskelijoiden päivittämässä blogissa.

Pedapproach is a seminar organised by theatre and dance pedagogy students in 4-8 May that gathers the artistic-pedagogical questions and topics that students have explored during their studies. Learn more about the seminar in the students’ blog. Updates are in Finnish or English.

Uusimmat julkaisut

Seuraa blogia