Miksi performanssitaiteilija usein asettaa itsensä alttiiksi epämukavuudelle tai jopa kivulle?
Kipu ja epämukavuus voivat toimia performanssiteoksen materiaalina, mutta eivät ole sitä itsetarkoituksellisesti, vastaa Live Art and Performance Studies -koulutusohjelman professori Tero Nauha.
Kipu ja epämukavuus voivat toimia performanssiteoksen materiaalina, mutta eivät ole sitä itsetarkoituksellisesti. Performanssitaiteilijan materiaalina on oma keho. Näin on tietenkin myös muissa esittävissä taiteissa, mutta performanssitaitelijan lähtökohtana ei ole ”esittävä” tai edes ”taitava” keho, vaan keho sellaisenaan. Tämän jaon perusteista voisi väitellä pitkästikin, mutta en tee sitä tässä.
Lähtökohtaisesti performanssitaiteilijan keho on aina sama esitystilanteessa kuin sen ulkopuolella. Performanssitaiteilija Irma Optimisti käyttää esityksissään arkisia aineksia kuten popcornia, vaahtoa ja vaikeaselkoisia matemaattisia kaavoja, jotka ovat hänelle tuttuja hänen toisesta ammatistaan matematiikan lehtorina Turun Kauppakorkeakoulussa. Irma Optimisti ei esitä kaaosteoriaan erikoistunutta matemaatikkoa, vaan on sitä henkilökohtaisesti. Marina Abramovićin teosten mustavalkoisista filmi- ja valokuvadokumentaatioista puolestaan löydämme taiteilijan oman kehon, jonka hän on asettanut alttiiksi vaaralle. Kyse ei siis ole vaaran esittämisestä elokuvan, teatterin tai koreografian tavoin.
Yleinen ajatus performanssista kivun taiteenlajina perustuu usein mielikuviin 1970-luvun kehollisesta käsitetaiteesta. Kipu ja pitkäkestoisuus ovat eittämättä näissä teoksissa läsnä. Monitasoisena esimerkkinä toimivat Tehching Hsieh’n vuoden mittaiset teokset 1980-luvun alkupuolelta. Näistä tunnetuimmassa Hsieh vietti kokonaisen vuoden ulkona kotikaupungissaan New Yorkissa. Hsieh’n teosten lähtökysymykset ovat hyvin yksinkertaisia. Vuositeoksissa häntä kiinnosti ”kestollisuus” teoksen materiaalina. Kyseessä on epämukava prosessi, muttei missään tapauksessa tempaus tai päähänpisto.
Performanssitaiteilija Katri Kainulainen puolestaan kertoo, että hänen esityksiään, jotka ovat usein alle kahdenkymmenen minuutin mittaisia, edeltää kuukausien valmistautuminen materiaalien ja kokeilujen kautta. Esitykset ovat seurausta prosesseista ja ovat eräänlaisia tiivistymiä. On myös syytä pohtia, perustuuko oma ajatus performanssitaiteen epämukavuudesta omaan tuntemukseen ja kokemukseen vai teoksen dokumentaatioon. Nämä ovat kaksi hyvin erilaista kokemuksen tasoa.
Kipu ei ole itsetarkoituksellinen osa performanssitaidetta. Kipu tai epämukavuus teoksen materiaaleina ovat kuitenkin kiinnostavia siksi, että ne ovat osa kaikkien meidän arkista elämäämme — tavalla tai toisella.
Tero Nauha, Live Art and Performance Studies -koulutusohjelman professori
Opiskelijoiden esityksiä Kuvan Kevään performanssipäivässä 28.5.2023
Tuoretta performanssitaidetta valmistuvilta opiskelijoilta? Miksei! Sunnuntaina 28.5.2023 Kuvataideakatemian Myllyssä nähdään opiskelijoiden performanssiteoksia koko iltapäivän klo 12 alkaen. Performanssipäivä on osa Kuvan Kevät -lopputyönäyttelyä. Tapahtumaan on vapaa pääsy – tule mukaan!
Näin selviät nykytaiteesta
Blogissa Taideyliopiston asiantuntijat vastaavat mieltä askarruttaviin nykytaiteen kysymyksiin.
Onko mielessäsi kysymys, mitä haluaisit kysyä? Lähetä ehdotuksesi: viestinta(at)uniarts.fi (laita otsikkokenttään: Nykytaidekysymys).
Uusimmat julkaisut
Seuraa blogia