Millainen on pelon dramaturgia?
Kauhu syntyy tyypillisesti tuntemattomasta ja tunnistamattomasta, vastaa dramaturgian lehtorimme Tuomas K. Timonen ja paljastaa, miten teatterissakin saadaan aikaan lähes sataprosenttinen kauhun kokemus.
”Ensin täytyy tehdä ero kauhun, pelon, jännityksen ja säikyttelyn välillä. Sitten täytyy tehdä ero psykologisen kauhun ja tietyn vakiintuneen kauhukuvaston välillä. Edellinen on suhteessa psykoosiin ja/tai järjen menettämisen pelkoon. Kun taas jälkimmäisestä käypä esimerkki on halloween, joka juhlii kauhun kuvastolla, mutta ei ole psykologisesti pelottava.
Mitä dramaturgiaan tulee, kauhu syntyy tyypillisesti tuntemattomasta, tunnistamattomasta. Se, millä ei ole hahmoa, tuottaa kauhua. Miksi Alienista ei nähdä kuin vilaus? Koska, jos se pysäytettäisiin hetkeksi, ja valaistaisiin kunnolla, voitaisiin todeta, että ahaa, tällainen otus. Se voisi yhä olla ruma tai vaarallinen, mutta ei psykologisesti kauhea. Sama koskee Hellraiser-elokuvien Pinheadia; hän ei ole pelottava, koska hänet nähdään hyvin valaistuna yksityiskohtia myöten; hän onkin one-linereineen lähinnä ikään kuin pilaantunut versio Frendien Chandleristä.
Yksi keskeinen kauhun dramaturginen keino on siis valo, tai sen puute. Ja niin kauhu loppuu aamunkoittoon. Mutta aamunkoittoa vielä paremmin kauhun lopettaa teatteri, koska teatteri on kaikkea sitä, mitä kauhu ei ole. Jos tieto siitä, että Pimeyden Prinssiä näyttelee peruukitettu Teemu Lanatuinen, ei vielä vieraannuta katsojaa kauhun illuusiosta, sen tekee vihreänä loistava varauloskäynnin lamppu.
On toki yksi dramaturginen keino, jolla teatterissakin saadaan lähes sataprosenttisesti kauhun kokemus aikaan. Se on yleisön osallistaminen.”
Näin selviät nykytaiteesta
Blogissa Taideyliopiston asiantuntijat vastaavat mieltä askarruttaviin nykytaiteen kysymyksiin.
Onko mielessäsi kysymys, mitä haluaisit kysyä? Lähetä ehdotuksesi: viestinta(at)uniarts.fi (laita otsikkokenttään: Nykytaidekysymys).
Uusimmat julkaisut
Seuraa blogia