Mistä Taideyliopistossa puhutaan

3.12.2024 0 Tykkää 0 kommenttia

Toiminnan tehostamiseen ja ulkoa asetettuihin standardeihin pyrkiminen on ajanut meidät diskurssiin, jossa emme tunnista omaa erityislaatuamme, kirjoittaa väistyvä varadekaani Ville Sandqvist puheenvuorossaan.

Kirjoitin hiljattain blogikirjoituksen, jossa totesin, että taloudellisten leikkausten ja ahdingon aikana ajaudumme auttamatta puolustelemaan olemassaoloamme, merkitystämme ja tehtäväämme tukeutumalla ja viittaamalla taiteen ja kulttuurin kansantaloudelliseen tuottavuuteen ja terveys- ja hyvinvointivaikutuksiin. Totesin myös, että tämä on luonnollista, koska se on se diskurssi, jota yhteiskunta, ja varsinkin poliittinen päätöksenteko, kuuntelee ja (ehkä) ymmärtää sekä (mahdollisesti) arvostaa.

Se toinen diskurssi, jossa viittaamme niin taiteen itseisarvoon kuin sen ylläpitämään kansallisen itseymmärryksen jatkuvaan prosessin, on haastavampi. Se ei loista poissaolollaan, sillä keskusteluissa tuon tuosta kyllä mainitaan taiteen itseisarvo ja muistutetaan sen merkityksestä kansallisen identiteetin herättäjänä runsaat sata vuotta sitten. Tämä keskustelu jää kuitenkin selvästi varjoon. Kvartaalitalouden logiikka, kansantalouden kasvuvaatimukset ja markkinatalouden lyhytnäköinen tulosvastuullisuus eivät millään tasolla tunnista sitä muunlaista voittoa ja tulosta, minkä taiteellinen toiminta ihan sellaisenaan, oman kauniin olemassaolonsa kautta, saa aikaan.

Taide ei rahoita itseään markkinatalouden logiikan mukaisesti. Se ei ole sitä koskaan tehnyt, eikä tule koskaan tekemään. Ja koska taide ja kulttuuri ei ole yhteiskunnan taloudellisten realiteettien ulkopuolella, niistä riippumaton, on myös rahasta, puhuttava. Se tarkoittaa sitä, että kun diskurssi vaihtuu taiteen välineellisistä arvoista sen itseisarvoon, on välttämätöntä, että talous ja poliittinen päätöksenteko osallistuu myös tähän. Tämä ei nyt toteudu, koska taiteen ei nähdä olevan merkityksellistä, ei arvokasta eikä kansallisen itseymmärryksen ytimessä – mitä se kuitenkin aina on. Se ei voi olla olematta.

Jälkimmäinen diskurssi on kuitenkin loppujen lopuksi ainoa olennainen diskurssi. Taide perustelee taiteen, itsensä, aivan samaan tapaan kuin Matti Nykänen sanoessaan: Elämä on laiffii. Ja mikä olisi elämää olennaisempaa?

Taideyliopistossa puhutaan nykyään paljon taloudesta ja tuloksesta, rahoitusmalleista ja tavoitteiden saavuttamisesta. Uusliberalistinen, rahoitusmallipohjainen ja tulosorientoitunut ajattelu on Taideyliopistossa hyvin keskeinen diskurssi. Siinä, missä meidän pitäisi olla taiteellisen ajattelun eturintamassa puolustamassa ja perustelemassa taiteen merkityksellisyyttä, sen itseisarvoa, koskee meidän sisäinen keskustelumme – ja nimenomaan se – liian usein ministeriön asettamien määrällisten tavoitteiden ja rahoitusmallin mukaisen tuloksen maksimointia. Tämä on surullista.

Kokemukseni liittyvät nimenomaan Taideyliopiston johdon ja akatemian välisiin keskusteluihin. Akatemian sisällä puhumme myös sisällöstä, taiteesta, tutkimuksesta ja koulutuksesta. Yhtään vähättelemättä taloudellista ahdinkoamme, käynnissä olevia muutosneuvotteluja ja ministeriön rahoitusmallien kautta kiristyvää kilpailua, on viimeaikainen yliopistomme sisäinen diskurssi hämmästyttävällä tavalla rinnastanut meidät muuhun yliopistokenttään erityispiirteitämme tunnistamatta. Taideyliopiston rahoituksesta kuitenkin yli puolet tulee sen valtakunnallisen erityistehtävän kautta. Onko niin, että meidän on syytä unohtaa tämä erityistehtävämme, erityisyytemme?

Erityistehtävästä luonnollisesti muistutetaan ministeriön kanssa käytävien neuvottelujen yhteydessä, olen perehtynyt papereihin. Hyvä niin. Sisäisesti emme millään tasolla – ainakaan niissä keskusteluissa, missä minä olen ollut mukana (ja joskus yrittänyt asian ottaa esillekin) – keskustele siitä, mitä meidän erityislaatuisuutemme merkitsee, millä tavalla se tulee ottaa huomioon, miten se vaikuttaa toimintaamme, käytäntöihimme.

Historiallisesti Taideyliopiston akatemioiden rahoitus on suojattu tämän valtakunnallisen erityistehtävän kautta. Rahoituksen turvaamisen taustalla on koulutuksen niin sisällöllinen kuin toiminnallinen ainutlaatuisuus verrattuna tiedeyliopistoihin. Harmillisen usein minulla on sellainen tunne, että tätä koulutuksemme erityisyyttä ei yliopistomme sisällä tunnisteta, eikä silloin luonnollisesti myöskään tunnusteta. Tämä näkyy siinä diskurssissa, missä toimintaamme pyritään johdon toimesta tehostamaan ja saattamaan vastaamaan muiden yliopistojen standardeja. Olemme esimerkiksi keskittyneet ajamaan sisään kansallista digivisiota ja opin.fi -alustaa samalla kun sisällöllisesti ja meidän yliopistollemme paljon olennaisempi digitaalinen kehittäminen, kuten Magics-laitteiston käyttöönotto, on vailla huomiota, akatemioiden ja yksiköiden vastuulla.

Taideyliopiston koulutus- ja tutkimustoiminta on tilaintensiivistä, yksilöllistä, huomattavan moninaista ja sitä on haastava mielekkäällä tavalla taloudellisesti tehostaa. Se on aina erityisellä tavalla henkilökohtaista, kuin se elämä, joka on laiffii, ja se on siksi helposti aikaa vaativaa ja tehokkuudelle vierasta.

Järkevöittäminen, mahdollisuuksien näkeminen, taloudellinen ajattelu on luonnollisesti aina mahdollista. Se on myös välttämätöntä, se on jopa hyväksi, mutta se edellyttää tämän moninaisen ja hyvin erityisen yliopistoyhteisön perusteellista tuntemista, muuten käymme myös Taideyliopiston sisällä kahta eri keskustelua kohtaamatta toisiamme.

Taideyliopisto-vuosista kiittäen ja hyvää jatkoa toivottaen,

Ville Sandqvist
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opetuksesta vastaava varadekaani 2021–2024