Mitä opetetaan ja miksi? Kohti dekolonialistista tanssinopetusta

7.6.2022 2 Tykkää 0 kommenttia Kenneth Siren

Keskustelu tanssitaiteilija Heidi Seppälän kanssa dekolonialistisesta tanssinopetuksesta, pohjoismaalais–länsiafrikkalaisesta yhteistyöstä ja opinnoista taidealojen erillisissä opettajan pedagogisissa opinnoissa.

”Beninissä mun ei pitänyt opettaa orpokodin lapsia, mutta se vain tapahtui”, kertoo Heidi Seppälä, koreografi ja tanssitaiteilija, joka on viimeistelemässä erillisiä opettajan pedagogisia opintojaan Taideyliopiston Avoimella kampuksella. ”Mä treenasin studiossa, lapset parveilivat siellä, ja mä sanoin, että jos te olette täällä, niin sittenhän me tanssitaan yhdessä. Ja hehän tanssi!” 

Heidi on palannut Beninin Grand-Poposta, jossa hän työskenteli Villa Karon taiteilijaresidenssissä. Sen lisäksi, että hän opetti orpokodin lapsille tanssia, hän oli järjestämässä ja vetämässä hegemonisia voimasuhteita ja maskuliinisuutta tutkivaa työpajaa Nigerian Lagosissa. DANCO — School of De-Colonizing the Art of Dance -ryhmän järjestämä työpaja toteutui Centre for Contemporary Art Lagosissa maaliskuussa 2022.

”Kehollisten harjoitteiden avulla päästiin kiinni siihen, minkälaisia rooleja miehet joutuvat ottamaan — ja siihen, miten raskaita ne roolit ovat”, Heidi kertoo kuvaillessaan työpajoja, joita järjestivät myös DANCO:n Emmanuel Ndego ja Jalmari Nummiluikki, ja joihin osallistui eri alojen taiteilijoita Beninistä ja Nigeriasta. ”Taiteen avulla päästiin kiinni niihin asioihin, joita pidetään itsestäänselvyyksinä.”

He lähtivät työpajoissa keskustelemaan siitä, millaisia pohjoismaalaisia tai länsiafrikkalaisia tulokulmia maskuliinisuuteen voisi olla. ”Ihmisillä voi olla hirveästi ennakkoluuloja siitä, että maskuliinisuuden ilmenemisen täytyisi olla jotenkin erilaista siellä ja täällä”, Heidi kuvailee. Sen sijaan työryhmä totesikin, etteivät he löytäneet tällaista eroa vaan toksinen maskuliinisuus ilmeni hyvin samoin tavoin. Heidi onkin kyseenalaistanut näennäisiin kulttuurieroihin keskittymistä, sillä kyse voi pohjimmiltaan olla vain erilaisista yksilöistä. ”Musta tuntuu, että kaikista maista löytää samat ihmistyypit, kunhan vain tuntee tarpeeksi jengiä”, hän toteaa.

Laatikon sisältä ihmisten pariin

Alun perin Lahdesta kotoisin oleva Heidi on ennen Taideyliopistoa opiskellut tanssia Viljandissa, Virossa, ja Trinity Labanin konservatoriossa Lontoossa, Englannissa. Hänen suhteensa tanssin esityspaikkoihin ja työryhmiin on muuttunut ajan myötä: ”Kyllä mä tunnistan aluksi halunneeni eurooppalaista prestiisiä — että mitä hienommassa esityspaikassa olet töissä ja mitä rikkaampaa yleisö on, se on tavoiteltavaa.” Käänne tapahtui Itävallassa Wienissä kahdeksisen vuotta sitten: ”Mä tajusin, että ne katsojat on aina samat. Me esiinnytään toisillemme, ja on tää black box, ja on tää white box. Aiheet ovat hirveän yhteiskunnallisia ja ’me muutetaan tässä maailmaa’ — mutta mikään ei ikinä muutu, kun me esiinnytään aina toisillemme.”

Heidi hakeutui tanssiantropologian maisteriohjelmaan Choreomundus – International Master in Knowledge, Practise and Heritage ja lähti miettimään, millaista muutosvoimaa tanssilla voisi olla. Hän lähti opinnoissaan tekemään tanssitutkimusta nuorisovankiloissa. Siellä syntyi tunne, että nyt tanssi muutti ihmisten elämää: ”Ne nuoret löysivät tanssin kautta itselleen tarkoitusta. Ja yleisönähän oli niiden perheet, ja sitten niiden perheet näki niiden nuorten potentiaalin.”

Heidi jatkoi työskentelyä nais- ja miesvankiloissa Isossa-Britanniassa, kunnes korona puuttui kuvioihin. Hän muutti Suomeen ja kiinnostui taidealojen erillisistä pedagogisista opinnoista: ”Mietin, että niiden kautta saisin enemmän valmiuksia vankilataiteen tekemiseen.” Pitkittynyt pandemia kuitenkin esti pääsyn vankiloihin kahden vuoden mittaisten opintojen aikana, ja Heidin tulokulma vaihtui dekolonisaation kysymyksiin. Hän ei kuitenkaan koe, että kyse olisi kahdesta eri asiasta: ”Molemmissa pointti on mennä yksilötasolle ja tehdä vapauttavaa pedagogiikkaa: miten edistää yksilön vapautta ja potentiaalia?”

Toukokuun alussa Heidi oli panelistina Teatterikorkeakoululla järjestetyssä Co-Creating Decolonized Knowledges Through Arts -seminaarissa. Taideyliopiston UniArts GINTL -työryhmän järjestämässä seminaarissa keskusteltiin dekolonisaatiosta ja esiteltiin alulle laitetun Suomi–Tansania-yhteistyön avauksia. Hankkeen vetäjistä kaksi, Heli Kauppila ja Marika Orenius, opettavat taidealojen erillisissä pedagogisissa opinnoissa ja olivat tutkimushankkeessa lähteneet koulutusviennin sijasta rakentamaan avoimeen dialogisuuteen ja tasavertaisuuteen perustuvaa yhteistyötä suomalaisten ja itäafrikkalaisten kumppanien välille.

Paneelissa Heidi nosti esiin sen, miten länsimaiden ulkopuolelta tulevat tanssimuodot määritellään usein maan tai maanosan mukaan esimerkiksi ”afrotanssiksi” tai ”intialaisiksi tanssiksi”, mutta balettia ei määritellä ranskalaiseksi kansantanssiksi vaan se mielletään universaaliksi tanssimuodoksi. Hän käyttää balettia esimerkkinä nytkin: Se, ettei opettaja tunnista rakenteellista rasismia, voi johtaa käytännön tasolla vaikkapa siihen, ettei tummaihoisella oppilaalla ole mahdollisuutta käyttää muita kuin haalean roosanvärisiä kärkitossuja ja sukkahousuja. ”Ne kuvaavat valkoisten ihon väriä. Ja ihonväri ei ole kaikilla sama”, Heidi napauttaa. ”Monesti näissä on kyse siitä, että ei ole koskaan ajatellut jotain asiaa.”

Etuoikeuksien työstämistä ja tanssin käytäntöjen tarkastelua

Mikä sitten voisi auttaa länsimaalaista valkoista taideopettajaa viemään työtään dekoloniaaliseen suuntaan? Avaimeksi Heidi ehdottaa omien etuoikeuksien tiedostamista: ”Jos ei tunnista omia etuoikeuksiaan ja omia rasistisia tendenssejään, niin ei voi osata olla olematta rasistinen. Se on niin sisäistettyä meissä. Ongelma pedagogiikassa on, ettei niitä asioita itsessä tutkita, jolloin niitä ei tunnisteta.”

”Totta kai tää vaatii ihan valtavasti kouluttautumista itse kultakin”, hän toteaa, mutta ehdottaa apukeinoksi sitä, että työstää ajatuksiaan esimerkiksi rodullistettujen naisten julkaisemien teosten parissa. ”Valitsee edes yhden! On esimerkiksi sellainen 21 päivän työkirja [Layla Saad: Me and White Supremacy], jossa joka päivä luetaan ja tunnistetaan joitain valkoisuuden ilmentymiä itsessä, kuten tonepolisointi tai valkoinen hauraus.” Ilmiöiden käsitteleminen voi herättää voimakkaita tunteita myös dekolonisaatioon tähtäävällä lukijalla: ”Ihmiset voivat olla todella puolustuskannalla, ja mä vain mietin, että miksi. Silloin, kun luulee olevansa tosi avoin, voi syyllistyä vaikka millaiseen ’me ja nuo’ -ajatteluun.” Ylenpalttinen varovaisuus voi myös luoda hiljaisuutta, joka pönkittää haitallisia malleja: ”Asiathan voi ottaa puheeksi, esimerkiksi sanomalla, ettei ’hei nythän mä en olekaan varma, että miten…’”, Heidi selittää. ”Totta kai välillä mokataan! Mutta silloinhan voi pyytää anteeksi.”

Palataan vielä tanssitunteihin Grand-Popossa ja paneelikeskusteluun Helsingissä: Taideyliopiston ja UniArts GINTL:in seminaarissa Heidi totesi, että oli aikoinaan alkanut inhota ajatusta siitä, että hän ”menee johonkin opettamaan… Kun ihmisissä on jo kaikki heissä itsessään.” Hän jatkaa nyt aiheesta ja kertoo Beninissä pohtineensa länsimaisen tanssitaiteen vientiä ja painiskelleensa sen kanssa, mitä annettavaa hänellä olisi Grand-Popon orpokodin lapsille. 

”Mitä mä heille opettaisin ja miksi? Ne 30–40 lasta olivat aivan valtavan kehollisia, ja heillä oli valtava liikemateriaali olemassa. Mä kärsin siitä, että ’mulla on tässä nyt tää nykytanssi’. Että opetanko mä heille nyt laukat? Mitä he tekevät laukoilla?” hän nauraa ja kertoo päätyneensä nilkanojennuksiin: ”Osa koki ne tosi tylsiksi. No, entä sitten tasapainoharjoitukset… Mä kävin liike liikkeeltä läpi ideoita siitä, mikä nykytanssissa voisi olla sellaista, että se palvelisi heitä.”

Heidi nostaa tämän esimerkiksi siitä, miten hänen ymmärryksen kulttuurien välisestä tanssinopetuksesta on kehittynyt taidealojen erillisissä opettajan pedagogisissa opinnoissa. ”Kirjoittelin opetusharjoittelusuunnitelmaani aika randomisti, että mitä aion opettaa Beninissä ja miksi”, hän kertoo. ”Ja siitä tulikin opetusharjoittelun ydin, että mitä ihmettä mä teen ja miksi”. 

Opetusharjoittelun edetessä kysymys ”miksi” kehittyikin muotoon ”mikä tuottaa iloa”.

Heidin ehdotuksia luettavaksi:
Layla F. Saad: Me and White Supremacy (2020)
Iljeoma Oluo: So You Want to Talk About Race (2018)
Toni Morrison: The Source of Self-Regard (2019)
Robin DiAngelo: White Fragility: Why it’s so hard for white people to talk about racism (2018)

DANCO instassa: @dancoschools

Taideyliopiston UniArts GINTL -hanke: https://www.uniarts.fi/projektit/uniarts-gintl

Kirjoittaja: Kenneth Siren, Taidealojen erilliset opettajan pedagogiset opinnot