Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?

24.8.2016 0 Tykkää 0 kommenttia Heidi Partti

Lauluntekijä Jukka Kuoppamäki pohtii Sininen ja valkoinen -laulussaan, mitä kertoa kysyjälle kotimaastaan. Tulisiko mainita maaseudun köyhyys vai painottaa vaurauden merkkejä? Lauluntekijä päätyy siihen, johon useimmat meistä: luonnonkauneuden ylistykseen.

”Illalla istun yksin taksissa. Olen vieraillut kaupungin pohjoispuolella, suomalaisten avustustyöntekijöiden kotona. Vierailu oli mukava. Söimme pastaa ja salaattia sekä jälkkäriksi itse tehtyä omppupiirakkaa. Miksi itse tehty omppupiirakka maistuu niin hyvältä, kun sitä lusikoi suuhunsa toisella puolella maapalloa? Kuinka paljon ruokaan liittyykään tunteita! Jokainen lusikallinen suomalaista piirakkaa on kuin suullinen tuttuutta, turvallisuutta. Istuessani kotimatkalla taksissa sisälläni läikähtää lämpö aivan yllättäen. Tajuan jollain kummallisella tavalla viihtyväni täällä. Olevani tyytyväinen juuri tähän ja tässä. Kathmandun tyhjät ja pimeät kadut. Nuotiot katujen varsilla. Pimeässä kyyhöttävät hahmot. En pelkää mitään, en kaipaa mihinkään.”  —Päiväkirja 10.12.2015, Kathmandu, Nepal

Laulu tuli mieleeni valmistautuessani Taiteiden yön Tiedekulma-tilaisuuteen johon minut on kollegani Vilma Timosen kanssa kutsuttu keskustelemaan monikulttuurisesta musiikkikasvatuksesta.

Mitä sanottavaa minulla on ”rajat ylittävästä kasvatuksesta ja opetuksesta”? Mitä voin kertoa kokemuksistani Nepalissa, jossa olemme Global Visions -musiikkikasvattajatiiminä vierailleet marraskuusta 2013 lähtien useita kertoja vuodessa?

Kertoisinko huippuhetkistä?

Vaikkapa siitä kerrasta, kun nepalilaiset yhteistyökumppanimme reflektoivat omaa opettajuuttaan niin oivaltavasti, että minua itketti. Tuntui, että olemme yhdessä saavuttaneet jotain merkityksellistä.

Tai kun eräs pitkään odotettu uusi opetusohjelma käynnistyi vihdoin Kathmandussa. Heitimme yläfemmaa. Tuntui, että ehkä meistä on täällä jopa jotain hyötyä.

Vai kertoisinko ristiriidoista?

Niistä järjestämistämme työpajoista, joihin ei tullutkaan ketään tai jos tuli niin tuli tuntia ilmoitettua aloitusajankohtaa myöhemmin. Epäilimme itseämme: mitä olimme tehneet väärin? Ärsytti.

Tai niistä kerroista, kun taas odottelimme pääsyä jonkun virkamiehen vastaanotolle ja tuskailimme byrokratian kankeutta. Epäilimme koko systeemiä. Raivostutti.

Voisin myös hauskuuttaa matkatarinoilla.

Kertoa siitä, kun istuimme Vilman kanssa joulukuussa jääkylmässä Kathmandun asunnossamme villahuopiin kietoutuneena ja päätimme järjestää pikkujoulut. Kutsuimme mukaan kaikki kaupungissa tuntemamme ihmiset ja keitimme glögiä karpalomehusta ja paikallisesta rommista.

Tuona iltana koimme ystävyyden lämpöä – huolimatta kielimuurista, kulttuurieroista ja omituisen makuisesta glögistä. Hymyilytti.

Tai voisin värikkäästi kuvailla kokemustani siitä, kun makasin tiputuksessa nepalilaisella klinikalla.

Viidennellä aineistonkeruureissulla mahapöpö oli viedä jalat alta. Vilman tukemana raahauduin läheiselle klinikalle, jossa ystävällinen henkilökunta pani saman tien töpinäksi. Tippa sinne, antibiootti tänne, pahoinvointilääkettä suoraan suoneen, lepää siinä madam, soita kelloa, jos tarvitset jotain.

En ole koskaan tuntenut oloani yhtä etuoikeutetuksi kuin pötköttäessä siinä matkavakuutuksen piikkiin hyvässä hoidossa. Toivuin nopeasti sairaudesta, joka tappaa vuosittain noin 760 000 lasta maailmassa –paitsi minun etuoikeutetussa maailmassani, jossa terveys on ihmisoikeus. Hävetti.

Mitä maiden ja instituutioiden välisellä yhteistyöllä voidaan saada aikaan musiikin opettamisessa ja musiikkikasvatuksessa? 

Potentiaalisesti vaikka mitä. Uusia ideoita, asenteita, käytäntöjä, opetusmenetelmiä, interkulttuurisia valmiuksia, opetussuunnitelmauudistuksia… Institutionaalisia muutoksia. Systeemitason kehitystä.

Silti suurimpienkin hankkeiden keskiössä on aina ihminen. Minä, Sinä, Hän.  

Ihminen, joka toivoo, pelkää, iloitsee, turhautuu, mokaa, oppii. Kaipaa kotia, tuntee kaukokaipuuta. Pyrkii ymmärtämään Toista. Yrittää ymmärtää itseään.

Ei monikulttuurinen musiikkikasvatus (tai mikään muukaan kasvatus) ole tuolla jossain hienojen hankkeiden päätepisteessä, vaan tässä ja nyt, Ihmisen kohtaamisessa.

Siksi se on niin vaikeaa. Siksi se on niin antoisaa.