Mitä tytöt haluavat? Eli miksi muutokseen tarvitaan ensimmäinen seuraaja

1.12.2014 0 Tykkää 0 kommenttia Heidi Partti

Ulkona on vielä hämärää, kun juon päivän ensimmäistä teekupillista. Kello 6.45 istumme jo kollegan kanssa taksin takapenkillä, hurjassa kiidossa halki heräävän Kathmandun. Reilun puolen tunnin ajomatkan jälkeen vehreiden kukkuloiden keskellä kohoaa uuden näköinen koulu. On lauantaiaamu, kello 7.30. Alkamassa on musiikintunti.

”Tytöt ovat liian ujoja”

Luokan perällä istuessa toivon että olisin ottanut mukaani hanskat ja pipon. Vuoristoilmaston aamu kivirakennuksessa on armottoman kolea. Oppilaita kylmyys ei näytä haittaavan. Arviolta kymmenvuotiaat pojat harjoittelevat monimutkaisen tuntuista rytmiä madal-rummuillaan. Sitten on tyttöjen vuoro hioa omaa melodika-osuuttaan. Lopuksi soitetaan yhdessä. Lapset musisoivat taitavasti, itsevarmasti ja innokkaasti. Olen iloinen, että revin itseni ylös hotellin mukavasta sängystä kuullakseni tämän.

Tunnin jälkeen kysyn madal-opettajalta, millä perusteella instrumenttijaot tehdään. Opettajan mukaan jokainen oppilas saa itse valita haluamansa soittimen tarjolla olevien, lähinnä newari-yhteisön perinneinstrumenttien joukosta. Tiedustelen, soittavatko myös tytöt madalia. Opettajan mukaan kukaan tytöistä ei ole koskaan halunnut soittaa minkäänlaista lyömäsoitinta. ”Tytöt ovat liian ujoja”, opettaja selittää. ”Rummun soittoon tarvitaan rohkeutta. Ja erityistä voimaa.”

”Tytöt haluavat laulaa”

Viikko ennen Nepalin matkaani istuin kuuntelemassa oppilaskonserttia toisella puolella maailmaa. Englantilaisen ystäväperheen poika esiintyi musiikkipainotteisen lukionsa bändikavalkadissa lontoolaisen pubin takahuoneessa.

Illan aikana kuulimme eri tasoisia esityksiä listahiteistä Sex Pistolsiin. Kokoonpanot vaihtelivat, mutta yksi asia pysyi muuttumattomana: koko illan aikana yksikään tyttö ei tarttunut rumpukapuloihin tai kitaranvarteen. Yhtä saksofonistia lukuun ottamatta joka ikinen tyttö marssi päättäväisesti mikrofonin taakse laulamaan.

Jututin esityksestä vastaavaa musiikinopettajaa keikan jälkeen. Opettajakin oli toki huomannut tiukan roolijaon oppilaidensa keskuudessa. ”Mutta tytöt haluavat laulaa”, opettaja painotti. ”Ei kai heitä sentään voi pakottaa soittamaan?!”

Lasikatto bändikämpillä

Lontoolaisten lukiolaisten keikkaa pohtiessa on vaikea uskoa, että pohjoiseurooppalaiset naiset ovat vapauksiensa suhteen valovuosia nepalilaisia kanssasisariaan edellä. Siinä, missä newari-tytön haluttomuus koskea madaliin selittyy sosiaalis-kulttuurisilla rajoitteilla (useissa newari-yhteisöissä instrumentin soitto on perinteisesti ollut naisilta kielletty), englantilaistyttöjen kategorinen kieltäytyminen bändisoitosta on pöyristyttävää. Tasa-arvotyön viimeinen linnake ei taida sittenkään olla suuryritysten johtoryhmissä, vaan bändikämpillä.

Tytöt ”haluavat” laulaa eivätkä soittaa samalla tavoin kuin he ”haluavat” olla opettajia tai sairaanhoitajia, eivätkä automekaanikkoja tai yritysjohtajia. On helpointa ”haluta” vain asioita, joita muutkin kaltaiseni ovat aina ”halunneet” – varsinkin, jos kukaan ei ole koskaan oikeasti tarjonnut vaihtoehtoa tuolle halulle.

Kaikkea pitää maistaa

Olen iloinen, että suomalaisessa musiikkiluokassa ei ole tavatonta nähdä tyttöjä rumpusetin tai bassokitaran takana. Tasa-arvoa korostava opetussuunnitelmamme tarkoittaa musiikin osalta esimerkiksi sitä, että sosiaalisesti rakentuneille haluille tarjotaan aktiivisesti vaihtoehtoja. Koulu paitsi välittää perinteitä, myös haastaa niitä. Yhteiskunnassa vallitsevien epätasa-arvoisten asenteiden ja käytäntöjen muuttaminen on yksi koulun tärkeimmistä tehtävistä – myös musiikinopetuksessa.

Ketään ei toki voi pakottaa soittamaan, mutta joskus opettajan tehtävä on raivata päättäväisesti tilaa uusille kokemuksille. Vähän samaan tapaan, kuin lapsia kehotetaan maistamaan kaikkia ruokia. Pakko ei ole tykätä, mutta pitää edes maistaa.

Opettajan rooli on siis ratkaiseva. Mutta musiikkikulttuurin muutokseen tarvitaan vielä muutakin. Tarvitaan esikuvia. Hyvin usein tarvitaan myös omasta vertaisryhmästä tuleva riskinottaja, jota muut voivat seurata.

Kuka seuraa johtajaa?

Markkinointimaailmassa puhutaan joskus ”ensimmäisen seuraajan” merkityksestä . Tiedättehän: se eka, joka uskaltautuu tanssimaan hyvän bändin keikalla ja jonka vanavedessä hytkyy kohta koko yleisö.

Hyvä meininki lavalla ei siis vielä riitä. Tarvitaan ensimmäinen rohkea yleisöstä, joka yhtyy meininkiin. Ensimmäinen seuraaja antaa kanssakuuntelijoilleen ”luvan” irrotella. Syntyy ryhmäliike (kirjaimellisesti!) ja kas: ensi alkuun pelottavalta tuntuvasta asiasta, julkisesta tanssimisesta, on tullut ympäröivän yhteisön normi.

Ryhmäliikkeen syntymiseen tarvitaan johtajan lisäksi siis se ensimmäinen seuraaja. Se nepalilainen tyttö, joka eräänä päivänä opettajansa kannustamana ottaa ensimmäisenä käsiinsä madalin. Tai se lontoolainen lukiolaistyttö, jota opettaja rohkaisee istahtamaan rumpusetin taakse.

Jokaisen seuraavan seuraajan myötä riski nolosta epäonnistumisesta tai yhteisön tuomiosta hälvenee hieman. Lähestytään leimahduspistettä (engl. tipping point), jonka jälkeen jotkut tytöt haluavat laulaa, toiset soittaa bassoa ja kolmannet madalia. Eikä yhden mieltymys tunnu sen kummallisemmalta kuin toisenkaan.