Miten juokseminen, sadepisarat ja soittaminen liittyvät toisiinsa?

Juoksen marraskuisessa iltahämärässä, kun tihkusade muuttuu hiljalleen voimakkaammaksi ja terävämmäksi, pian alkaa kunnon sade. Lenkin loppusuoralla olen väsynyt ja hikinen, olen jo lähellä kotia. Pidän tästä tunteesta, sadepisarat tuntuvat kasvoillani hieman pistäviltä mutta eivät kuitenkaan liian teräviltä. Saan tästä tuntemuksesta lisää energiaa ja kävelemisen sijaan juoksen vielä viimeisenkin ylämäen kotiin. Kokeilen ensin kävellä, mutta pisaroiden särmikkyys katoaa. Kun juoksen, ne tuntuvat juuri oikeilta. Miksi?

Tuossa hetkessä kaipasin sadepisaroilta terävyyttä ja juokseminen mahdollisti sen paremmin kuin käveleminen. Tämä havainto herätti minussa uteliaisuutta, sillä en ollut aikaisemmin tällä tavoin kiinnittänyt huomiota erilaisten sadepisaroiden aiheuttamiin tuntemuksiin, ja jäinkin pohtimaan asiaa lenkin jälkeen. Ehkä tämän vuoksi kokemus tuli mieleeni myös soittimen äärellä ollessani:

Seuraavana aamuna olen työhuoneellani ja lämmittelen soittohetkeä varten. Yhtäkkiä minulle tulee sellainen olo, että kielet tuntuvat sormiini hyvin samanlaisilta kuin sadepisarat kasvoillani edellisenä iltana. Terävänpehmeiltä, siihen hetkeen juuri sopivilta, inspiroiviltakin.

On hyvin kiinnostavaa, miten tietty kehollinen kokemus voi palautua täysin toisenlaisen toiminnan, tässä tapauksessa soittamisen, yhteydessä. Siksi olen alkanut kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota tähän ilmiöön, joka kytkee yhteen taiteellisen praktiikan ja elämän muut osa-alueet.

Tässä blogikirjoituksessa esittelen muutamia taiteelliseen praktiikkaani ja kehollisuuteen liittyviä havaintojani. Työskennellessäni ”Syvälle – Kansanmusiikin improvisaatiolaboratorio teoskeskeisyyden haastajana” -tutkimushankkeessa minulla on ollut tilaisuus keskittyä soittamiseen aiempia vuosia enemmän ja on ollut kiinnostavaa peilata ajatuksiani soittamisesta ja taiteellisesta praktiikasta myös tutkimuskirjallisuuteen.

Koen olevani tällä matkalla eli soittamiseen ja ylipäätään taiteelliseen praktiikkaani liittyvien kehollisten havaintojen sanallistamisessa vasta alkuvaiheessa. Nämä pohdinnat ovat kuitenkin pidemmän aikaa olleet läsnä niin soittamiseen kuin muihinkin elämän osa-alueisiin liittyen, kuten juoksemiseen liittyvä esimerkki osoittaa, mutta ne ovat jääneet pääni sisälle, en ole juurikaan ryhtynyt sanallistamaan niitä aikaisemmin. Nyt on aika aloittaa.

En ryhdy tämän blogikirjoituksen puitteissa taustoittamaan kehollisuuden käsitettä laajemmin. Totean kuitenkin, että on helppo yhtyä tanssija Celeste Snowberin (2012, 55) ajatukseen ”we do not have bodies; we are bodies”. Oli se tietoista tai ei, kehomme ovat läsnä ihan kaikessa, mitä teemme. Kehossa on myös sellaista tietoa, jonka tietoinen ymmärrys saavuttaa hitaammin (Lipson Lawrence 2012, 7), ja tämä ilmenee myös soittamisessa, jos vain olen aistit auki ja mahdollistan keholliset havainnot. Kun tarkastelen omaa työskentelyäni jälkikäteen, on mahdollista tunnistaa hetkiä, joissa keho on ollut tietoista mieltä edellä. Mikäli jokin asia soitossani tuntuu haastavalta, pysähdynkin usein kuulostelemaan kehollani, mistä oikeastaan on kysymys:

Kun on teknisesti haastavampi kohta, harjoittelen sitä myös silmät kiinni. Harjoittelen kuuntelemalla ja sormien, ranteiden, käsivarsien liikkeitä tunnustelemalla. Tunnen paremmin kun en näe. Harjoittelen kuuntelemalla – mitä se tarkoittaa? Kuuntelemalla ääniä, mutta myös kehoa. Kuuntelemalla liikettä, tuntemalla varpaat ja maan jalkojen alla. (Työskentelypäiväkirja 9.2.2026.)

Potawatomi-alkuperäiskansaan kuuluva kasvitieteilijä Robin Wall Kimmerer kuvaa kirjassaan ”Braiding Sweetgrass: Indigenous Wisdom, Scientific Knowledge and the Teaching of Plants” (2013, 299) oivallustaan siitä, miten erilaisilta sadepisarat kuulostavat, kun ne putoavat eri kasvien lehdille: ”Sshhhhh from rain, pitpitpit from hemlock, bloink from maple, and lastly popp of falling alder water. Alder drops make slow music. It takes time for fine rain to traverse the scabrous rough surface of alder leaf. The reflecting surface of the pool is textured with their signatures, each one different in pace and resonance”.

Innostuin Wall Kimmererin kuvauksesta, sillä sadepisarat kiehtovat myös minua. Se, miltä ne kuulostavat ja se, miltä ne tuntuvat. Yksi suosikkiasioistani on olla uimassa järvessä tai meressä, kun sataa. En oikein osaa kuvata sitä, miltä sadepisarat silloin kuulostavat kaikkialla ympärilläni veden pintaan osuessaan, ja miltä ne tuntuvat, kun ne osuvat märkiin kasvoihini ja päähäni. Se on sateen resonanssia – sekä äänimaisemassa että kehollisesti. Janoan tätä kokemusta joka kesä, yhä uudestaan. Se on myös joka kerta erilainen riippuen ympäristöstä ja sateen intensiteetistä.

Kehollisten kokemusteni ja havaintojeni kautta minun on mahdollista siirtää näitä sateen kokemisen hetkiä myös soittooni. Soittaessani sävellystäni ”Kesäsade” palaan yhä uudestaan näihin kokemuksiin, ja mielikuvissani olen sateessa. Pyrin sormillani synnyttämään sadepisaroita, jotka putoilevat erilaisille pinnoille: puiden lehdille, ruohikkoon ja kivien päälle. Ensin sade on pientä tihkua, sitten se hiljalleen yltyy. Jossain vaiheessa tulee rankkasade, joka varsin nopeasti laantuu taas kevyemmäksi. Lopussa jää ilmoille vain kosteus, itse sadepisarat ovat jo kadonneet.

Kuuntele ”Kesäsade” (Saarijärven kantele, säv. Pauliina Syrjälä)

Palaan otsikon kysymykseen siitä, mikä yhdistää juoksemista, sadepisaroita ja soittamista. Soittamani musiikin kokonaisvaltainen kokeminen myös kehollisesti on osa-alue, joka on viime vuosina hiipinyt osaksi taiteellista praktiikkaani. Aiemmin mieli on ollut korostunut suhteessa kehoon, ja ymmärrykseni siitä, mitä soiton kuunteleminen kehollisten havaintojen kautta mahdollistaa, on johtanut uudenlaisiin oivalluksiin. Keho ja mieli ovat yhtä – sekä juostessani että soittaessani. Kerään kehoni kautta monenlaisia kokemuksia elämän eri osa-alueilta, ja ne voivat kietoutua osaksi taiteellista praktiikkaani tai ainakin vaikuttaa siihen. Osan näistä elementeistä voin tunnistaa, mutta uskaltaisin väittää, että suurin osa jää vielä tiedostamattomaksi. Taiteilija-tutkijan utelias mieli ja tietoinen reflektointi ovat mahdollistaneet tämän kanavan avautumisen.

Olen vireessä, koska kuljin läpi sateen. Pisarat tuntuivat kasvoillani märältä pilveltä ja vesi lotisi ruskeiden lehtien ja eriväristen kumisaappaideni alla.

Kirjoittaja

Pauliina Syrjälä on Sibelius-Akatemian kansanmusiikin koulutusohjelman lehtori ja Syvälle -tutkimuskollektiivin jäsen.

Lähteet

• Lipson Lawrence, Randee. (2012). Intuitive Knowing and Embodied Consciousness. New Directions for Adult & Continuing Education, Vol 2012, Issue 134, 5–9.
• Snowber, Celeste. (2012). Dance as a Way of Knowing. New Directions for Adult & Continuing Education, Vol 2012, Issue 134, 53–60.
• Wall Kimmerer, Robin. (2013). Braiding Sweetgrass: Indigenous Wisdom, Scientific Knowledge and the Teaching of Plants. Minneapolis: Milkweed Editions.