Mummoni kielletyt laulut
Kenellä on oikeus kulttuuriin? Voiko kansakunta olla vahva vain, jos se tekee pesäeron ”vääriin aineksiin”? Kuinka kulttuuri-ilmaisujen moninaisuuden turvaaminen liittyy köyhyyden poistamiseen?
On lauseita, jotka tuttuudessaan kätkevät alleen mullistavan totuuden. Kuten nyt vaikka tämä:
“Kulttuuri kuuluu kaikille.”
Viimeksi kuulin sen tänään; tällä kertaa Suomen Unesco-toimikunnan puheenjohtaja Jutta Urpilaisen suusta.
– Monimuotoisen kulttuurin harjoittaminen ei saa olla kiinni ihmisen varallisuudesta tai asuinpaikasta, Urpilainen jatkoi avatessaan seminaaria, joka oli järjestetty Unescon vuonna 2005 valmistuneen kulttuuri-ilmaisujen moninaisuuden suojelemista ja edistämistä koskevan yleissopimuksen (eli niin sanotun diversiteettisopimuksen) juhlavuoden kunniaksi.
Kulttuuri kuuluu kaikille – tuo lauseista banaalein, joka normaalisti toimisi kohdallani hyvän unen laukaisijana, vaikutti minuun tällä kertaa täysin päinvastaisesti. Havahduin, heräsin, innostuin.
Ehkäpä syy innostukseen on viimeaikaisissa iltaharrastuksissani. Olen nimittäin ryhtynyt viettämään arki-iltojani Avoimen yliopiston kehitysmaatutkimuksen luennoilla. Eilen keskustelimme köyhyydestä ja eriarvoisuudesta. Tuijotin luentokalvoja ja pohdin, mitä niistä puuttui.
Tänä aamuna, Urpilaisen puheenvuoroa kulttuurin tasavertaisuudesta ja saavuttavuudesta kuunnellessani tajusin sen, mitä kalvoilla ei mainittu. Että eriarvoisuutta ei korjata vain fyysisiä resursseja reilummin jakaen, vaan myös edistäen ihmisen (ml. vähemmistöryhmien)
”[vapautta] luoda, levittää ja jakaa perinteisiä kulttuuri-ilmaisuja ja [mahdollisuuksia] päästä niistä osalliseksi voidakseen hyödyntää niitä omassa kehityksessään (Unesco 2005).”
Kulttuurisen moninaisuuden turvaaminen ja edistäminen liittyy siis köyhyyden poistamisen ja kestävän kehityksen tavoitteisiin siinä, missä BKT:n nostaminenkin.
Kahlatessani sopimustekstiä läpi huomaan yhtäkkiä ajattelevani mummoani, Karjalasta sodan alkuvuosina Haapajärvelle pakkosiirrettyä evakkoa. Muistan lapsena tarkkailleeni mummoa keittiöpuuhissaan, silloin, kun hän ei aavistanut kenenkään katsovan. Mummo hyräili jännältä kuulostavia lauluja haikea ilme kasvoillaan. Pyytäessäni mummoa puhumaan karjalaa, hän kieltäytyi joka kerta. Sanoi, ettei osannut kieltä.
Vasta myöhemmin kuulin äidiltäni, että mummoa oli evakkoaikoinaan kielletty puhumasta karjalan kieltä tai murretta, laulamasta karjalaisia lauluja tai millään muulla tavoin ilmaisemasta karjalaista identiteettiään. Suomessa suomalaisten tavoin tai Suomesta pois. Mummoni, kuten lukemattomat muut pakolaiset, ymmärsi neuvotteluasemansa heikkouden ja totteli vaikenemalla.
Vuosien ja vuosikymmenten kuluessa mummoni rakensi itselleen diasporisen identiteetin, jossa karjalaiset ainekset oli painettu taka-alalle niin tehokkaasti, ettei kolmannen polven siirtokarjalaiselle välittynyt edes karjalanpiirakoiden leipomistaitoa. (Opettelin sen muuten myöhemmin – jo mummoni poismentyä – äitini ystävän opissa.)
Tänä vuonna juhlittava Unescon diversiteettisopimus on ajankohtaisempi kuin koskaan. Se korostaa jokaisen maan oikeutta muodostaa oma kulttuuripolitiikkansa taatakseen kulttuuriperinteensä vaalimisen ja edistämisen.
Toisaalta sopimus myös iskee sellaisen kansallisen identiteettiprojektin sydämeen, jonka mukaisesti kansa on vahva vain onnistuessaan todistamaan itsensä rodullisesti puhtaaksi. Sotien jälkeisessä Suomessa tämä tapahtui tekemällä selkeä pesäero ”vääristä aineksista”, siis venäläisistä, slaavilaisista, saamelaisista, romaneista, pakolaisista (ks. Harle & Moisio 2000).
Reilut 70 vuotta mummoni traumaattisten evakkokokemusten jälkeen maassamme väreilee jälleen ”suomettamisen” vaatimukset. Eri väestön osat ovat taas joutuneet läheiseen kosketukseen toistensa kanssa. Kulttuuripoliittisia linjanvetoja ja omia asenteita pohtiessa kannattaa vilkaista 10-vuotissynttäriään juhlivaa diversiteettisopimusta, jonka mukaisesti
”kulttuurinen moninaisuus, joka kukoistaa demokratian, suvaitsevuuden, yhteiskunnallisen oikeuden sekä kansojen ja kulttuurien keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä, on rauhan ja turvallisuuden kannalta välttämätön tekijä niin paikallisesti, kansallisesti kuin kansainvälisesti (Unesco 2005).”
Heidi Partti
Heidi Partti on tutkija, muusikko ja musiikkikasvattaja. Hän on koulutukseltaan musiikin tohtori ja soveltavan musiikkipsykologian maisteri. Heidi matkustelee työkseen ja huvikseen, juoksee vuodessa yhden tossuparin puhki ja suhtautuu intohimoisesti espresson nauttimiseen.
Uusimmat julkaisut
Seuraa blogia