Musiikkisuhde ja häiriötekijät

16.4.2020 5 Tykkää 0 kommenttia Karoliina Pirkkanen

”Tutkimus on ollut keino yhtäältä ottaa etäisyyttä itse muusikkouteen, toisaalta porautua syvälle sen perustuksiin”, toteaa Anu Vehviläinen.

Havahduin jokin aika sitten huomaamaan, että pianonsoittoni oli kriisissä. Olin tilanteessa, jossa soittaminen ei kiinnostanut enää yhtään. Ei huvittanut käydä läpi vanhaa repertuaaria eikä opetella uusia kappaleita. Kriisi liittyi nimenomaan taide-, ei niinkään kevyeen musiikkiin, jota soitan ja laulan huvikseni joka tapauksessa aina. Siis ammatillinen kriisi.

Minulle on vuosikymmenien kuluessa kehittynyt kaksi hyvin erilaista tapaa lähestyä musiikkia. Ensimmäisessä otan sen haltuuni kyselemättä, kun taas toisessa prosessi on hitaampi minun ja musiikin välissä olevien häiriötekijöiden takia. Jos huvittaa laulaa Shallow, niin kuuntelen sen Spotifysta, googlaan sanat ja alan treenata. Saatan olla kaukana alkuperäisesittäjien tulkinnasta, eikä sillä ole mitään väliä. Tärkeintä on nautinto, kun saan kappaletta yhä enemmän haltuuni. Pian se onkin jo minun. Miksi sama mutkattomuus ei tapahdu klassisen pianokappaleen parissa? Mitkä häiriötekijät tätä prosessia haittaavat?

Aloitin taiteelliset tohtoriopintoni vuonna 2002 DocMus-tohtorikoulussa. Säntillisen maisterintutkinnon jälkeen DocMus tarjosi paitsi liberaalin taiteilijakollegayhteisön, myös mahdollisuuden keskittyä aiheeseen, jonka olin tajuamattani valinnut ihanteellisesti: Karol Szymanowskin vaativa pianomusiikki pakotti minut harjoittelemaan hullun lailla, mikä kehitti pianistismusiikillista osaamistani, ja toisaalta, ollen marginaalinimi Beethoveniin tai Chopiniin verrattuna Szymanowski antoi minulle riittävästi henkistä liikkumatilaa. Esittäessäni Szymanowskin teoksia kuulijoilla ei ollut oikeastaan minkäänlaista ennakkokäsitystä niistä.

Kun ollaan taidemusiikkikaanonin ytimessä, esittäjän ja musiikin väliin voi pakkautua melkoinen määrä häiriötekijöitä. Ne häiritsevät, koska estävät välittömän musiikillisen kokemisen. Häiriötekijöitä ovat esimerkiksi liika kriittisyys omaa taitoaan tai tyylitajuaan kohtaan sekä turha suorituspaine yleisön läsnä ollessa. Se että arvostaa esimerkiksi Beethovenin musiikkia on hyvä; se että alkaa vältellä sitä, jottei soittaisi väärin, on huono. Jostain syystä olin sisäistänyt ajatuksen, että ”Beethoven ei ole minua varten, minä en soita Beethovenia”. Esittäjänä aloin huomaamattani orientoitua Beethovenin musiikkiin kompleksisesti. Kadotin mahdollisuuden, jossa Beethovenin sävellykset olisivat ”vain” musiikkia; ikään kuin Beethoven itsekin olisi halunnut, että hänen musiikkinsa edessä jokainen muistaa olla ensisijaisesti varuillaan.

DocMusissa opiskelu ja sittemmin työskentely ovat muokanneet muusikkouttani monin tavoin. Tutkimus on ollut keino yhtäältä ottaa etäisyyttä itse muusikkouteen, toisaalta porautua syvälle sen perustuksiin. Kun tutkin pianon soittamistani, saan siihen erilaisen kognitiivisen otteen kuin jos vain soitan. Voin kysyä pitkään yhtä ainoaa kysymystä ja tarkentaa sitä niin kauan, että todella tiedän, mitä kaikkea kysymiseeni liittyy. Esimerkiksi, halusin kuvata, kuinka paljon ja kuinka useilta eri kanteilta on ajateltava vasemman käden sormenpäitä, jos haluan William Byrdin Marssin hengittävän irtonaisesti. Kun kaikki tarvittavat sanat olivat paperilla, niistä syntyi monta tiivistä kappaletta. Lukuisista päällekkäisistä ajatuksista oli muodostunut valmiita, ymmärrettäviä lauseita.

Vuonna 2015 aloitin yhteistyön tanssija Kirsi Heimosen ja kuvataiteilija Petri Kaverman kanssa. Jos siihenastinen tutkimustyöni oli ollut varovaisen rohkaisevaa, Silence Ensemble -ryhmän jäsenenä

koko taiteellistutkimuksellinen ymmärrykseni kääntyi ylösalaisin. Jouduin kyseenalaistamaan lähes kaiken, mikä liittyi pianonsoittooni ja taiteilijuuteeni. Jopa hengittämistäni piti arvioida uudelleen. Aloin tutkia pianonsoittoani ’läsnäolon’ käsitteen kautta. Kuinka voisin sekä harjoitellessa että yleisön edessä lakata miettimästä liikaa soitettavana olevaa, velvoittavaa nuottimassaa ja olla paremmin vain juuri tässä, nyt-hetkessä?

Kriisini kulminoitui tajutessani, että nyt täytyy ehdottomasti soittaa Beethovenia.

Etsin käsiini op. 109:n nuotit ja katselin tuttuja sivuja. Tämän sonaatin olin joskus harjoitellut ja esittänyt, mutten sen koommin ollut siihen palannut. Miltähän se tuntuisi, jos olisin vain yksinkertaisesti läsnä?

Viime viikot harjoittelin sonaattia joka aamu ja lopulta esitin sen ystävälleni. Siinä se.

Kirjoittaja: Anu Vehviläinen, DocMus-tohtorikoulu