Ny­kye­si­tyk­set ja kri­tiik­ki -​kurssin esseitä: Esineiden elämä

28.10.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Sari Svensson

Nina Oisalon posthumanismi-miniessee avoimen yliopiston Nykyesitys ja kritiikki -kurssille.

1.
Esineillä on elämä. Niillä on historia ja kesto, heijastumia. Ne jättävät painaumia, ne säteilevät ympäristöönsä.

2.
Esineet ovat ei-orgaanista materiaa, joka hengailee esityksissä ja niiden liepeillä. Mittakaavaltaan suurin esityksellinen esine on teatteritalo, esiintymispaikka, tehdashalli, koulun sali. On myös ovenkahva. Aukko jonka läpi pujahdetaan esityspaikkaan. Lavasteet ja tarpeisto, itsessään selvästi esineitä. Ja penkkirivit, retkituolit, betonilattia, parkettilattia, kokolattiamatto punaisesta sametista. Kahvikupit, kertakäyttömukit ja kannet, kakkulautaset. Vessapaperi. Esineet ovat meille mykkiä, näkymättömiä, vaikka kaikki nojaa niihin, ilman niitä tätäkään esitystä ei olisi.

3.
Ovatko esineet esiintyjiä lavalla? Jos, niin miten ne esiintyvät?

4.
Puolalais-ranskalaisen elokuvaohjaaja Walerian Borowczykin (1923-2006) surrealistisissa animaatioissa esineet heräävät henkiin ja alkavat liikkua itsekseen. Renessanssi (1964)-lyhytelokuvassa rikki menneet tavarat korjaantuvat, repeytyneet rukouskirjan sivut liittyvät toisiinsa, kasasta höyheniä kokoontuu vähä vähältä täytetty pöllö, kasasta posliinimuruja muodostuu lautanen, suoristunut trumpetti soittaa fanfaarin. Esineet tärisevät, ne liikkuvat ja niitä liikutetaan. Lopussa eheytynyt pommi räjäyttää kaiken kappaleiksi.

Borowczyk rakasti kaikkea rikkinäistä ja kolhiintunutta, hän ylisti rappeutumisen kauneutta, esineiden sitkeyttä, niiden sielua. Borowczyk sanoi, että massatuotannon ja kapitalismin aikakaudella me ihmiset olemme menettäneet kokemuksen esineiden ainutlaatuisuudesta. Tavasta ja materiaaleista, joista jokainen esine on valmistettu, vaivoja säästelemättä tuotu tähän maailmaan. Esineet ovat myös oikotie toisenlaiseen todellisuuteen, joihin voimme sukeltaa pienen sormustimen, lakanan pitsireunuksen tai karhunaamarin kautta.

5.
Käyn Circossa katsomassa Erika Malkin fyysisen, sanattoman soolon Pohjatar. Esityksessä vimmainen Malkki painii paperista nyöritettyjen köysien ja suurten paperiarkkien kanssa. Arkit repeytyvät, Malkki hukkuu välillä niiden alle, piilottaa itsensä yleisöltä ja nousee taas esiin, rypistelee arkkeja, laittaa niitä ojennukseen, taistelee niiden kanssa, mutta sellutuote ei halua asettua.

Paperilla on huumorintajua.

6.
Malkki nostaa välillä laatikosta esiin väinämöishattuisen parrakkaan nuken, joka purjehtii Tuonelan virtaa. Hänkin taistelee, luonnonvoimia vastaan. Välillä nukke karkaa Malkin hallinnasta, ryöstäytyy olennoksi, jolla on oma tahto.

Freudkin mainitsee nuket kirjoittaessaan oudon käsitteestä esseessään ”Das Unheimliche” (1919). Unheimlich, englanniksi uncanny tuntuu samaan aikaan tutulta, mutta siinä on jotain häiritsevää –siinä outo asettuu tuttuun. Kuten nukke joka muistuttaa ihmisestä, mutta on eloton, joka voi ilmaista tunteita, jotka ihmisen esittäminä voisivat tuntua liian ahdistavilta, uhkaavilta tai sopimattomilta. Seksuaalisuutta, väkivaltaa.

Katson Malkin liikuttamaa nukkea – katson Malkkia, en osaa päättää kumpaa katsoisin. Hän ilmehtii kasvoillaan, reagoi nuken härskeihin ehdotuksiin – esine siis ehdottaa jotain ja Malkki vastustaa, hän mottaa nukkea ja ajattelen että se on sille mulkvistille ihan oikein. Malkin käsi nuken sisällä ei ole enää hänen kätensä, nukke on nielaissut sen ja on nyt suurempi ja voimakkaampi kuin äsken laatikossa ja hyökkää nyt Malkkia vastaan.

7.
Lady Macbeth Turun Teatteri Vertigossa syksyllä 2013. Esitys on Turun Brinkkalan talon entisöidyssä Maistraatin istuntosalissa. Salin lattia ja verhot ovat punaista samettia, raskaat ovet tummaa puuta, hehkuvan terrakotan väriset tapetit on koristeltu jugend-kuvioin. Katsojat istutetaan upottaville tuoleille, lavastus on yltäkylläinen kokoelma erilaisia esineitä, shakkilauta, kuulustelulamppuja, esiintyjien alueen reunalla piiloja, joista kaivetaan esiin erilaisia esineitä. Naiset joiden vallanhimo purkautuu väkivallaksi. Kukkaruukku josta Lady kerii punaista villalankaa. Muurahaiset videokankaalla. Kotirouvat jotka elävät esineiden kautta, pöydällä kilisevät teekupit joihin tuijottaa. Videoprojisoinnit luovat ajan ja paikan vääristymiä, eiinhimillinen mediateknologia sekaantuu elämään.

Punaisen sametin keskellä liikkuvat naiset, heidän vaimennettu äänensä, tukahdutetut kätensä kukkaruukuissa, punaisten lankojen syleilemä iho. Nainen pääsee vapaaksi kun hän alkaa laulaa ja hän säestää itseään ukulelen avulla, joka roikkuu hänen päällään. Nainen on pukeutunut ukuleleen ja päästää äänensä saliin ja ukulelen kielet värähtelevät taajuuksilla, jotka täydentävät hänen ääntään ja punainen sametti liikahtelee ja vatsassani muljahtelee ja tuoli ottaa minut vastaan ja nostaa minut lattialta.

8.
Kirjassaan Kokeellisuuudesta: historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään (2019) Antti Salminen kirjoittaa taiteen asemasta jälkifossiilisella aikakaudella. Uudenlaisesta taiteesta tulisi hänen mukaansa tulla osa elämää, ei siitä irrallinen ilmiö. Taiteen ei pitäisi nostaa ihmistä maailman yläpuolelle, vaan kytkeä hänet osaksi maailmaa.

Salminen lainaa taideteoreetikko Peter Bürgerin ajatuksia avantgarden epäonnistumisesta – koska taide ja elämä pysyivät omina alueinaan, avantgarde ei onnistunut mullistamaan kulutus- ja massakulttuuriin pohjaavaa elämää. Nykyaikaa riivaavan neofilian, uutuuden rakastamisen, suuruudenhulluuden, hybriksen sijaan meidän tulisi taiteessa vaalia salaisuutta ja omavaraisuutta. Entä millaista voisi olla jälkifossiilinen esitystaide, jossa esityksen ja elämän rajat häivytetään? Jossa ihminen ei asetu enää esityksen keskiöön ja jossa hänen toimijuutensa, hänen materiaalisuutensa ja ruumiillisuutensa limittyy ei-inhimilliseen?

9.
TEHDAS Teatterin Tähkäpää – Tornin diiva -esityksessä (2016), yleisöä kuljetettiin erilaisiin paikkoihin valtavassa tehdashallissa, pukuhuoneessa, suihkutiloissa. Koko rakennus purettiin vuosi sitten, se oli vanha budosali.

Esiintyjät, Mickael Stoëckel ja Riina Tikkanen, loimotelevat valtavan diskopallon heijasteissa, viilettävät rullaluistimien ja teräsrullakon päällä, he jäävät jumiin metallilankasykkyrään, rimpuilevat muoviputken sisällä, kietoutuvat pakkausmuoviin suihkukopissa. Tikkasen hiuksilla vedetään köyttä, ne kasvavat hallitsemattomasti, ne heitetään ikkunasta alas kiipeilytelineeksi – ne häilyvät esineen rajoilla, ne kasvavat naisesta, mutta ovat samalla jotain muuta, jotain mikä ei kuulu häneen, eikä hänelle.

Kun lähdemme esityksestä, kävelemme lavasteiden läpi, kosketan kylpyammeen kylmää reunaa. Kuinka kauan kylpyammeen maatuminen kestää? Mitä sille tapahtuu esityksen jälkeen, kylpeekö siinä vielä joku? Kuinka kauan tämä kylpyamme vielä on olemassa?

10.
Mietin roskapyörteitä valtamerissä, mikromuovia ihmiseläinten ja muiden eläinten kehoissa – muovimenneisyyden ja muovitulevaisuuden välissä olevaa hetkeä, kun öljystä jalostettua materiaalia on pidetty niin hyödyllisenä ja kaikkialle sopivana, ja yhtäkkiä tajutaan, miten pirullisen kestävää se on.

Kun muovipullo on kerran saatettu tähän maailmaan, se pysyy täällä 450 vuotta. Yhtä kauan maatuvat kertakäyttövaipat, tai pussinsulkijat, joilla näyttelijän voileipä pysyy ojennuksessa omassa pussissa, eikä leviä laukkuun.

Mietin teatteritaloa ja millainen esitys muodostuu teatteritalosta koko sen olemassaolon aikana. Kaikki harjoitukset, esitykset, hiljaisuus ja lavasteet ja hiiret jotka juoksevat talon rakenteissa, musiikki, ihmisten äänet. Lattialle pudonnut kuulakärkikynä, paksu pöly Sateenkaarimaan lavasteiden takana. Se on esitys jota kukaan ei näe kokonaan, se on liian suuri esitys ihmiselle. Jokin muu olento voisi pystyä katsomaan esityksen ja ajatella sitä ja kirjoittaa siitä kritiikin näiden olentojen viestimeen.

11.
Laura Gustafssonin ja Terike Haapojan Toisten historia -hankkeessa tutkitaan maailmanhistoriaa muiden eläinlajien näkökulmasta. Kootessaan Naudan historian museota he tajusivat museoinstituution tavarakeskeisyyden.

Gustafsson huudahtaa Kritiikin Uutisissa 1/2014: ”Kulttuuri on tavaroita! Ne ihmispopulaatiot, joita sanotaan varhaisiksi kulttuureiksi, ovat kulttuureita vain siksi, että ovat tuottaneet tavaroita. Tämä jollain tavalla ilmeisesti myös todistaa tutkijoille, että kyseessä ovat varhaiset ihmiset, eikä apinaihmiset tai ihmisapinat. Kulttuuri on jotain mistä on jälkipolville on säilynyt tavaraa, yleensä jotain tappamiseen liittyvää.”

Aivan kuin tavaroiden kautta jotenkin todistelisimme olemassaoloamme. Ne ovat jälki meistä, jälkikirjoitus, muistokirjoitus.

12.
Tuija Kokkonen tutkii väitöskirjassaan kaikkea ”ei-inhimillistä kuhinaa, joka ympärillämme ja meissä vallitsee”, ja miten katsoja-vierailija-tekijät voisivat havaita ei-inhimillisen maailman esityksissä. Miten tukea kanssaolemista ja -käymistä ei-inhimillisten toimijuuksien kanssa. Kuten Esitys merinäköalalla (koiran kanssa) – II muistio ajasta (2008), joka tapahtui viime jääkauden jälkeisen Yoldiameren rannalla Helsingin pohjoisessa lähiössä. Kokkosen ja Maus&Orlovski työryhmän luoma vaellusesitys käänsi huomion ihmisesiintyjästä ympäristöön ja ei-inhimillisiin toimijoihin. Kun ihmisten toiminta on pientä, yleisö alkaa nähdä muitakin toimijoita ympärillään. Joissain kohtauksissa ei ollut lainkaan ihmisesiintyjiä.

13.
Kokkosen teoksissa on oleilua, ihmettelyä pienten tapahtumien äärellä, jolloin aistit ja havainnot korostuvat. Ihmisen paikka asettuu suhteeseen muihin olentoihin.

Kuten tietokone jolla kirjoitan tätä tekstiä, käteni ja mieleni jatke, tuoli jolla istun, kehoni alla, ja vihko johon olen kirjoittanut muistiinpanoja, jota kannan aina mukana. Vaatteet iholla. Kaikki ne materiaalit, joita näiden valmistaminen on vaatinut. Materiaaliset virrat joissa uiskentelemme. Jotka uiskentelevat meissä.

14.
Menen siskon kanssa metsävaellukselle ja pakkaan mukaan rinkallisen tavaraa, joka on täysin välttämätöntä eloonjäämiselleni. Jotta voisin varmasti saada kaiken irti metsän kokemuksesta. Kompassi, aurinkovoide, retkimuonaa, suklaata ja pähkinöitä, makuupussi, makuualusta, teltta, otsalamppu, tulitikut, vaatteita, lääkkeitä, laastareita, silmälaput, vesipulloja, tyyny. Kannan kaikkea tätä selässäni ja muistan sen painon joka askeleella

Nykyesitykset ja kritiikki -kurssi järjestettiin Taideyliopiston avoimessa yliopistossa vuosina 2019–2020. Tutustu avoimen yliopiston opetukseen kurssikalenterissa.