Ny­kye­si­tyk­set ja kri­tiik­ki -​kurssin esseitä: Kun ihmisyys ensin hoiperteli ja tarkentui sitten eläimellisyydeksi

29.10.2020 1 Tykkää 0 kommenttia Sari Svensson

Satu Tuomiston essee avoimen yliopiston Nykyesitys ja kritiikki -kurssille.

Posthumanismi on monitahoinen käsite, johon voidaan sisällyttää niin inhimillisen ja ei-inhimillisen rajaan ja humanismiin kriittisesti suhtautuva posthumanismin muoto kuin tekno-optimistinen yli-ihmistä rakentava transhumanismin muoto.

Tuija Kokkonen määrittelee teoksessaan Esityksen mahdollinen luonto : suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta (2017) transhumanismin muodoksi, jossa ”pyritään ylittämään ihmisen rajoja teknologian avulla, siten sen voi nähdä myös ihmiskeskeisyyden vahvistamisena”.

Cie Gilles Jobinin virtuaalitodellisuusteos VR_I Annantalolla Loikka-tanssielokuvafestivaalilla antoi minulle häivähdyksen kokemuksesta, joka sivuaa ihmisen rajojen venyttämistä lähes supersankarimaiseen bittikuninkuuteen saakka, täysin irtaantuneena luonnollisesta ja aidosta.

Ihmettelen tyhjää teatterisalia, tila näyttää jotenkin keskeneräiseltä, mitään sanomattomalta. Laitan vr-lasit päälleni. Yritän olla astumatta johtojen päälle. Teos alkaa. Pikkuhiljaa uppoan ja siirryn. Teos saa kehoni ja mieleni uskomaan henkeäsalpaaviin näkyihin, kokemaan kinesteettisesti ja nauttimaan näkemästäni liikkeestä. Humallun näkymistä ja uskon mittasuhteisiin, jotka rikkovat kaikki tämän universumin totutut fysikaaliset lait. Teoksen paljastava kohta on, kun jättiläinen nostaa katon pääni päältä. Haukon henkeä ja minua pyörryttää, menen kehollisesti aivan sekaisin, en ymmärrä, mutta silti uskon täysin. Katselen kun kehot tanssivat, kiinnostun liikkeestä ja ihmettelen ihmisiä.

Voisi sanoa, että teos huijasi peilisoluni täyteen ilmalentoon, samalla, kun oikeasti hoipertelin näyttöpääte suoraan silmieni edessä hämärässä huoneessa kohtaamatta ketään. Teos oli koukuttava ja sykähdyttävä, niin houkutteleva, upea ja vastustamaton. Jälkeenpäin kokemus oli myös pelottava ja huolestuttava, koska tunsin häivähdyksen teoksen koukuttavasta voimasta – mitä jos yhtenä päivänä en enää tarvitsisikaan omaa elämääni, vaan voisin vain upota virtuaalitodellisuuteen, muuttua kyborgiksi? Huijatut peilisoluni järkyttyivät jälkeenpäin. Olen hämilläni siitä, mitä ykköset ja nollat kirjaimellisesti sentin päästä silmistäni, saivat aikaan minussa, kehossani, mielessäni. Hoipertelin kotiin järkyttyneenä, ja näin sinä yönä painajaisia yli-inhimillisestä tekoälystä, joka vaani minua sängyn alla.

Aamulla kaipaan takaisin huimaavan, huumaavaan kokemuksen luo. Eeva Kemppi kuvailee Kritiikin Uutisissa kokemustaan TeamLabin digitaalisesta Massless-installaatiosta: ”Olen todistamassa jotakin, mitä en ymmärrä, en osaa vertailla enkä mitata. Liikutun kokiessani jotakin ensimmäistä kertaa. Kuvittelen voivani kuvitella, miltä tuntui nähdä ensimmäisen yleisölle esitetty elokuva Työläiset lähtevät Lumièren tehtaasta, vuonna 1895 Pariisissa Grand Caféssa” (2019). Kyseessä on eri teos, mutta voisin itse sanoa kokemuksestani nuo samat sanat.

Yritän unohtaa transhumanismin ja siirryn pohtimaan posthumanismin toisenlaista ulottuvuutta. Tuija Kokkonen määrittelee posthumanismin tarkoittamaan ”ihmisen, ei-ihmissuhteidemme ja ylivertaisen asemamme kyseenalaistamista ja uudelleenarviointia, jonka ominaislaatuna on sekä uudenlaisten kanssaeläjien ja kanssakäymisten että oman tietämättömyyden kohtaaminen”.

Näin Ultima Vezin INVITED-teoksen Antwerpenissä keväällä 2019. Teos herätti minussa halun ihmisen paikan uudelleen ymmärtämiseen. Esitystapahtuma loi minuun voimakkaan kokemuksen omasta ja kanssakatsojieni nisäkkyydestä ja vahvasta laumaeläimellisyydestämme. Teos nosti pintaan väkeviä tuntemuksia oman lapseni syntymästä ja kehoni nisäkäsolemuksesta. Voisi sanoa, että käyttäydyimme esityksen aikana laumana tavalla, jossa ihmisyys ja eläimellisyys yhtyivät, tarkemmin sanoen ihmisyys tarkentui eläimellisyydeksi.

Alussa istumme lavalla jättimäisen kangasmadon päällä vierivieressä, kyljet kiinni toisissamme. Teos osallistaa meitä oivaltavasti, eikä esityksen aikanakaan ole täysin selvää kuka on esiintyjä ja kuka katsoja. Selvää on, että meitä kaikkia on monennäköisiä, -ikäisiä ja tavattoman eri tavoin liikkuvia. Enenevässä määrin alun silmiinpistävä monimuotoisuus tiivistyykin käsin kosketeltavaksi samankaltaisuudeksi, lähes yhdeksi tulemiseksi. Tuntematon nainen katsoo minua suoraan silmiin, reagoin hänen ehdotukseensa ennen kuin aivoni ehtivät tajuta mitä tapahtuu, ja löydän itseni tanssimassa villisti mukana, käsi kädessä pitkässä letkassa, toistamassa sanatonta koreografiaa. Olen mukana, mutta en katsottavana, vaan osana laumaa, yhdessä, tekijänä ja kokijana.

Teoksen käännekohta on kun yksi aikuinen laskeutuu piirin keskelle selälleen makaamaan ja vanhus ja lapsi juoksevat ja hyppäävät käsi kädessä hänen ylitseen. Luottamus, yhteys, sukupolvien jatkumo ja paljon puhuva nisäkkyys räjäyttävät opitut, vääristyneet kuvitelmani ihmisyydestä ja erillisyydestämme, ja itken vuolaasti. Tuntuu, kuin teos koskettaisi esi-isiini ja -äiteihini asti, ravistelisi sukujuurieni päitä. Itkuni on helpottavaa, oivaltavaa, ja samalla järisyttävää.

Nämä kaksi esitystä saivat minut pohtimaan ihmisen paikkaa tässä maailman olemassaolossa, oliona muiden olioiden rinnalla. Samalla kun mielemme kaikkivoipaisena hamuaa isompaa ja enemmän, seikkailujen sankariksi, avaruuksien valloittajaksi, mittaamattomien voimien ohjailijaksi, samalla kaipaamme läheisyyttä ja toista elävää rinnallemme, viereemme, näkemään meidät, huomaamaan, koskemaan ja olemaan hiljaa läsnä kanssamme.

Lähdekirjallisuus

Tuija Kokkonen, Esityksen mahdollinen luonto : suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta, 2017

Eeva Kemppi, ”Viihdettä, avantgardea vai käsityötä? TeamLabin Massless -näyttely Amos Rexissä”, Kritiikin Uutiset, 24.5.2019

Nykyesitykset ja kritiikki -kurssi järjestettiin Taideyliopiston avoimessa yliopistossa vuosina 2019–2020. Tutustu avoimen yliopiston opetukseen kurssikalenterissa.