Ny­kye­si­tyk­set ja kri­tiik­ki -​kurssin esseitä: Vaahtobileitä ja vanhoja rakkauslauluja – Romeo+Julia Vaasan kaupunginteatterissa

29.10.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Sari Svensson

Susanna Salmen essee avoimen yliopiston Nykyesitys ja kritiikki -kurssille.

William Shakespearen Romeo ja Julia on maailman tunnetuin rakkaustarina. Se on myös tragedia, josta jokainen luultavasti tietää ainakin jotain. Siksi Romeota ja Juliaa ei edes pysty tuomaan näyttämölle ilman, että katsojalla ei olisi siitä ennakkoodotuksia.

Sama pätee minuun. Vaasan kaupunginteatterin sopivasti Romeonäyttämöllä esitettävää, Jakob Höglundin ohjaamaa Romeo+Julia-esitystä menin katsomaan tietäen tarkalleen, mistä tarina kertoo ja miten se päättyy. Ja oikeassa olin. Romeo ja Julia rakastuvat, taistelevat sukujensa odotuksia ja sääntöjä vastaan, menevät naimisiin ja kokevat kovan kohtalon. Aivan kuten historiansa alusta saakka.

Romeo+Julia-esityksen käsiohjelmassa näytelmän sovituksen yhdessä ohjaajan kanssa tehnyt Rasmus Arikka toteaa Shakespearen tunteneen antiikin kirjallisuutta ja kirjoittaa, että tämä “on saattanut tietoisesti leikkiä tragedian ja komedian suhteella”. Arikka kirjoittaa myös: “–näytelmässä on esimerkiksi kuoro-osuuksia, jotka selittävät ja kommentoivat tapahtumia kuten antiikin Kreikan tragedioissa.” Kuoro lavalla nähdäänkin, ja monia muita antiikin tragedioiden vaikutteita. Romeossa ja Juliassa Shakespeare kertoo kahden epäonnisen rakastavaisen tarinan sijoittaen sen Pohjois-Italian Veronaan. Kunnon tragedian tapaan tarinassa riittää kuolemaa, murhia ja itsemurhia, jotka kääntävät tarinan suunnan. Ja kuten jo antiikin tragedioissa, Romeota rangaistaan Tybaltin murhasta karkottamalla hänet maanpakoon. Tragedia ajassa – ajaton tragedia -julkaisuun kirjoittamassaan tekstissä

Pia Houni ja Heli Ansio toteavat tragedioiden olevan “perheen ja suvun tarinoita”, joka näkyy myös Romeossa ja Juliassa. Kahden suvun välinen viha on saastuttanut Veronan ilmaa jo kauan, ja perheille on vastenmielinen ajatus, että sukujen nuoret rakastavat toisiaan. Capuletin ja Montaguen perheiden vastakkainasettelua korostaa Vaasan kaupunginteatterin versiossa erityisesti Sven Haraldssonin pukusuunnittelu. Montaguen suku pukeutuu vihreään, Capuletin suku keltaiseen. Nämä yksiväriset verryttelyasut toimivat ikään kuin antiikin ajalta tuttuina naamioina, ainakin jossain mielessä. Vaikka puvustus ei peitä kasvoja, tekee tietyn värin pukeminen näyttelijästä tietyn hahmon, se asettaa hänet tietyn suvun jäseneksi ja antaa hahmolle tietyn näkökulman suhteessa muihin hahmoihin. Hieno hetki on se, kun takit alkavat vaihtaa omistajia ja värit sekoittuvat. Tärkeintä tämä on Romeon ja Julian kohdalla, sillä heidän rakkautensa kuvastaa sukujen yhdistymistä, mutta huomiota kiinnitetään myös muihin värejä vaihtaviin hahmoihin.

Vaasan kaupunginteatterissa Romeon ja Julian tarinaan ei tartuta totutulla tavalla. Jos Romeo+Julia onkin suomennoksensa ansiosta kieleltään lähempänä vanhaa kuin uutta, esityksen näyttämökuva on pyyhkinyt kaikki klassikkoon mahdollisesti kertyneet pölyt, ja tuo lavalle nuorekkaan ja värikkään Veronan. Lavastuksen hallitseva elementti, pyörivä rakennelma, joka on toiselta puolelta valkoinen portaikko ja toiselta metallinen kehikko, ei tarjoa Romeolle ja Julialle tyypillisiä historiallisia maisemia. Tämä on ainoastaan hyvä ratkaisu, sillä jos tämä versio ahdettaisiin vanhojen rakennusten ja kujien väliin, katoaisi siitä se leikillisyys ja energisyys, joka tekee Romeo+Julia-esityksestä niin onnistuneen. Tätä leikkisyyttä, raikkautta ja riehakkuutta tukee erilaisten visuaalisten keinojen käyttö. Katosta kuohuva vaahto peittää näyttämön ja luo näyttelijöille valkean leikkikentän, jonne he tuovat hahmonsa rakastumaan, iloitsemaan ja taistelemaan. Erityisen hyvin vaahto toimii kahden vastakkaisen tunteen, rakkauden ja vihan, näyttämönä. Romeo ja Julia suutelevat yltä päältä vaahdossa, ympärillään iloitsevien ihmisten joukko. Hetkeä myöhemmin Romeo surmaa Tybaltin vaahtomeren keskellä, ja aiheuttaa rakkaustarinalleen täyskäännöksen. Esitys hyödyntää myös kekseliäästi eri värisiä konfetteja, joita ensin leijailee katosta ja myöhemmin puhallellaan kämmenien päältä. Konfettien värillä onnistuu myös tunnelman luominen, ja tätä tukee kauniisti tehty valosuunnittelu. Livevideoiden käyttö on lisääntynyt teattereissa nopeasti, ja tämän esityksen kohdalla se on perusteltua. Kun osa kohtauksista nähdään portaikkoon heijastetulla videolla ja osa yhtä aikaa lavalla, katsojalla on mielenkiintoinen mahdollisuus keskittyä kahdessa eri paikassa samalla hetkellä tapahtuviin tilanteisiin.

Jakob Höglundin ohjaus on vahvasti liikekielellistä, koreografia kertoo paljon ja on sekä dialogin että ilmeiden ja eleiden rinnalla yhtä tärkeä elementti tunteiden ja ajatusten kuvaamisessa. Erityisesti joukkokohtauksissa tanssi on tyylikästä, ja liike on tanssillista myös varsinaisten tanssikohtausten ulkopuolella. Kuoro, tragedialle tyypillisesti, sekä kommentoi tapahtumia että laulaa ja tanssii, mutta toisin kuin antiikin ajalla, se ei ole koko ajan läsnä. Vaikka kuoroa ei ole totuttu nykyajan esityksissä yleensä näkemään lavalla, on Romeo+Julia-esityksen kuoro hyvin tärkeä elementti sekä esityksen kerronnallisella että visuaalisella tasolla. Höglund on ohjauksessaan lähestynyt kuoroa tavalla, joka tekee siitä lavalle automaattisesti kuuluvan asian. Katsomossa ei aiheuta hämmästystä se, että kohtaukseen ilmestyy pienempi tai isompi joukko toimimaan yleisenä kertojana tai tapahtumien kommentoijana. Kuten Ansion ja Hounin Tragedia ajassa – ajaton tragedia -julkaisun tekstissä sanotaan, “antiikin teatterin kuoro tarjoaa modernille näyttämölle mahdollisuuden fyysiseen näyttämötyöhön, tanssiin, musiikkiin ja lauluun”. Tämä pätee ainakin Romeo+Julia-näytelmään, sillä kuoron tärkeimmäksi tehtäväksi nousee nimenomaan liikekielellinen, tanssillinen ja laulullinen tarinankerronta.

Siinä missä antiikin tragediat tuskin revittelivät huumorilla, Romeo+Julia tarjoaa yleisölle myös aihetta nauruun. Erityisesti Imettäjän hahmossa on koomisuutta, jota Vaasan versio korostaa. Samoin Shakespearen tekstistä löytyvä nokkeluus ja huumori näkyy näyttämöllä, sitä ei ole lähdetty piilottamaan traagisuuden taakse, vaan komedian ja tragedian suhteella leikittelyä on vaalittu ja hyödynnetty hyvin. Huumori näkyy myös siinä, miten hahmot vähitellen esityksen edetessä täyttävät alun valkoisen portaikon mustilla kirjoituksilla. Ja vaikka portaikkoon ilmestyy huvittavia lauseita, kuten “Paris missä Eiffel-torni”, on tekstien käyttö erityisen hyvä yksityiskohta kertomaan sitä, miten Julian ja Romeon tarina etenee. Tekstit ottavat välillä ikään kuin antiikin tragedioiden kuoron tehtävän, sillä ne sekä kommentoivat tapahtumia, osallistuvat kerrontaan että heijastelevat katsojien, ainakin minun, ajatuksia. Liittää lyhyiden tekstipätkien ja kuvien maalaaminen esityksen ja sen hahmot myös nykyaikaan, vaikka rakkaudentunnustuksia ja herjoja myös aikoja sitten on varmasti seiniin raapusteltu. Kun tänä päivänä saa harvoin kävellä kaduilla näkemättä jonkin sillan kupeessa tai alikulkutunnelissa jonkun sinne kirjoittamaa viestiä, tuntuvat Romeo+Julia-esityksen portaikkomaalaukset tutuilta. Ne toimivat siinäkin, että kuvastavat hahmojensa nuoruutta ja osin lapsellisia ajatuksia. Nuoret kirjoittavat, mitä mieleen tulee, jättävät viestejä toisilleen ja tunnustavat rakkautta ja vihaa kirjoittamalla sen näkyville. Tätä samaa suoruutta ja avoimuutta kuvastavat esityksen seitsemän laulua. Englanninkieliset kappaleet puhuvat rakkaudesta ja heijastavat lavalle kirkkaasti sen, mitä tarinan hahmot tuntevat. Laulujen kautta korostuu se, miten Romeo+Julia nostaa esiin muitakin hahmoja kuin nimihenkilönsä. Erityisesti I Want To Know What Love Is -kappale ja sen koreografia huomioivat koko ensemblen. Jokainen kappalevalinta kuljettaa Romeon ja Julian rakkaustarinaa eteenpäin yllättävänkin sujuvasti, vaikka päähenkilöiden duetot tässä tehtävässä tärkeimpiä ovatkin. Anna Victoria Erikssonin ja Oliver Kollbergin äänet sointuvat kauniisti yhteen ja kaikuvat nuorta rakkautta.

Päärooleissa nähtävä kaksikko Eriksson ja Kollberg tuovat lavalle nuoruuden intoa ja vimmaa puhkuvat Julian ja Romeon, joiden välinen rakkaus on helppo uskoa. Erityisesti Julia nousee esityksessä esiin, ja se, miten Julia on paljon muutakin kuin Romeoon rakastunut tyttö, korostuu. Ansion ja Hounin tragedia ajassa – ajaton tragedia -julkaisun tekstissä sanotaan, että “tragedian keskeinen jännite on arvostelukyvyn menettäneessä henkilössä, jonka kohtalo ohjaa tekemään peruuttamattoman teon.” Tämä sopii näytelmän henkilöistä ainakin Romeoon ja Juliaan, jotka molemmat lopulta päätyvät itsemurhaan, harkintakykynsä menetettyään. Juuri tämä rakkauden aiheuttama suoranainen ajattelemattomuus näkyy sekä Erikssonin että Kollbergin roolityössä erinomaisesti. Koko energinen ja herkkä näyttelijäjoukko tekee vahvaa työtä, traaginen rakkaustarina herää eloon juurikin hahmojensa kautta ja näyttelijät tuovat tarinaan onnistuneesti iloa, rakkautta ja intoa, joita varjostavat suru, kärsimys, pettymys ja epätoivo. Kun tämän kaiken yhdistää, ei antiikin tragedialle keskeinen katharsis eli tunteiden puhdistuminen ainakaan kaukana ole. Ja ehkäpä juuri se onkin tärkein asia, joka antiikista asti heijastuu nykynäyttämölle – kuinka tragedialla, teatterilla ylipäätään, on sielua puhdistava vaikutus.

Nykyesitykset ja kritiikki -kurssi järjestettiin Taideyliopiston avoimessa yliopistossa vuosina 2019–2020. Tutustu avoimen yliopiston opetukseen kurssikalenterissa.