Ny­kye­si­tyk­set ja kri­tiik­ki -​kurssin esseitä:Tampereen työväen teatterin uusi aika

27.10.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Sari Svensson

Katri Leikolan essee avoimen yliopiston Nykyesitys ja kritiikki -kurssille.

Teatterin moniottelija Otso Kautto tuli valituksi Tampereen työväen teatterin uudeksi johtajaksi vuoden 2018 alussa, ja hän toimi teatterinjohtaja Maarit Pyökärin rinnalla ”erityistehtävissä” vuoden loppuun asti. Pyökäri jäi eläkkeelle 1.9.2018 alkaen. Kauton kausi teatterin toimitusjohtajana ja taiteellisena johtajana alkoi vuoden 2019 alusta, ja syksyn 2019 ohjelmisto oli ensimmäinen pääosin hänen suunnittelemansa. Toki esimerkiksi musikaali Poikabändi oli vielä edellisen johtajan Maarit Pyökärin sopima.

Jo Kauton valinnasta ilmoittavassa pressitiedotteessa korostettiin yhteistyön kehittämistä niin kansainvälisten ryhmien kuin alueen taideoppilaitosten kanssa. Erilaisista yhteistyökuvioista ja teatterien yhteistuotannoista onkin uutisoitu tasaiseen tahtiin.

Nyt ensimmäisen vuoden aikana lukuisat yhteistyökuviot eri teatterien kanssa ovat selkeästi lisääntyneet. Monelle katsojalle se on erittäin tervetullutta, saadaanhan näin lisää kiinnostavia esityksiä myös Tampereelle ja vastavuoroisesti viedään laatuteatteria pääkaupunkiseudulle ja muualle Suomeen. Lisää yhteistuotantoja mm. Helsingin kaupunginteatterin, Teatteri Takomon, Kansallisteatterin ja Espoon kaupunginteatterin kanssa on tulossa.

Juuri ennen Kauton valinnan julkistamista keskustelu TTT:n asemasta kansallisena päänäyttämönä yhdessä Suomen Kansallisteatterin ja Svenska Teaternin kanssa roihahti mediassa. Tammikuussa 2019 uutisoitiin VOS-työryhmän kaavailemasta leikkurista, joka veisi TTT:n vuosibudjetista n. 20%. Kesäkuussa 2019 asiaan saatiin ratkaisu, kun kansallisnäyttämön asema kirjattiin myös hallitusohjelmaan ja rahoitus turvattiin. Suomen kolmanneksi suurimman teatterin johtajan pesti ei ole niitä helpoimpia, ja tästä jupakasta tuli hieman ylimääräistä säätöä tuoreen teatterijohtajan elämään.

Syksyllä 2019 nähtiin teatterissa 6 ensi-iltaa; Suurella näyttämöllä kaksi (Poikabändi ja Juhannustanssit), keskikokoisella Eino Salmelaisen näyttämöllä kolme (Neiti Julie, Pikku Vampyyri ja Antigone) ja piskuisessa Kellariteatterissa yksi (Koiran morsiamet).

Syyskaudesta Kautto sanoi keväällä lehdistötiedotteessa näin: Me kaappaamme viihteen takaisin taiteelle! Uusi ohjelmistomme ei karta naurua, mutta ei sitä myöskään kerjää. Viihtymisessä ja sen kaipuussa ei ole mitään pahaa, ja viihdettä on muukin kuin se, mikä pistää nauramaan. Suuret ajatukset ja vakavat tunteet voivat olla kiihottavia ja hyvin tehtynä muuttuvat viihdyttäväksi elämykseksi.

Syksyn avajaisissa Kautto muotoili ohjelmistoa taas näin: TTT:n syksyssä klassikot ovat tätä päivää ja uudet kantaesitykset ovat toivon mukaan tulevia klassikoita. Klassikot antavat luvan katsoa itseämme hiukan kauempaa, havaita sitä mikä on muuttumatonta ja mikä muuttuvaa. Yhteistuotannot vastaavat moneen eri tarpeeseen: niiden ansiosta saamme katsojille enemmän erilaista hyvää, otamme huomioon taiteen tekemisen rakennemuutoksia, ja tuomme ohjelmistoon erikoisosaamista vaativia esityksiä, joihin emme itse pysty.

Klassikot muodostivatkin eräänlaisen punaisen langan ohjelmistoon. Ainoastaan kantaesitykset Poikabändi ja Koiran morsiamet poikkeavat tästä teemasta. Toki Juhannustanssit on suomalaisen kirjallisuuden klassikko, mutta onko se teatteriklassikko? Pikku vampyyri on lastenkirjallisuuden klassikkosarja, ja Suomenkin ammattiteatterien lavoilla sitä on esitetty jonkun verran. Näytelmäklassikoiksi voidaan laskea niin Antigonen kuin Neiti Julienkin.

Ensi-iltojen lisäksi ohjelmistossa jatkui useita muita näytelmiä kevätkaudelta 2019, tai jopa sitä vanhempiakin esityksiä (Vanhoja poikia ja Billy Elliot aloittivat ohjelmistossa jo syksyllä 2018).

Ensimmäisenä ensi-iltaan ehti Strindbergin klassikko Neiti Julie (ensi-ilta 30.8.), jonka Michael Baran sovitti ja ohjasi. Se oli tuoreistettu raikkaasti, ja silti tutut teemat vallankäytöstä, luokkarajoista ja intohimosta olivat hyvin tiukasti mukana. Harmillisesti kritiikit olivat nuivanpuoleisia, ja ehkä siksi yleisö ei tuntunut näytelmää löytävän. Minusta teoksessa oli paljon hyvää, mutta helpolla se ei katsojaansa päästänyt. Vanhahtava teksti loi mielenkiintoisen kontrastin hyvin modernille, melkein scifimäiselle lavastukselle ja puvustukselle. Kamarinäytelmä, joka saa 2000-luvun käsittelyn.

Seuraavaksi ohjelmistoon tuli suuren näyttämön ysärimusikaali Poikabändi (ensi-ilta 5.9.). Tämä oli vielä Pyökärin hankinta. Poikabändi kuvastaa silti jollain tavalla Kauton linjausta, vaikkei olekaan hänen ohjelmistovalintansa. Ei perinteinen massoja kosiskeva musikaali, ei aiheeltaan eikä musiikiltaan, vaan hieman jotain uutta, erilaista ja radikaaliakin. Ihan menevä ja hauskakin nostalgiatrippi. Ensi-iltaa edelsi laajamittainen mediakampanja, joka alkoi jo keväällä. Musikaalissa esiintyvä poikabändi ToiBoys vieraili esimerkiksi naisten massajuoksutapahtumassa esiintymässä ja seksillä ratsastavaa videotakin jaettiin ahkerasti somessa. Musikaalin näyttelijöiden esittämää bändiä markkinoitiin ja tuotteistettiin kuin oikeaa bändiä. Ehkä hypetys kannatti, sillä esityksen pienestä heppoisuudestaan huolimatta siitä tuli todella suosittu ja jopa pienimuotoinen ilmiökin Tampereella.

Koko perheen näytelmä Pikku Vampyyri (ensi-ilta 6.9.) hurmasi kaikenikäisiä katsojia, ja ihan syystä. Se jatkaa ohjelmistossa vielä keväällä 2020. Suosittuun kirjasarjaan perustuva esitys oli  sekä todella hauska että myös sopivalla tavalla pelottava. Vampyyrit ja kauhujutut vetoavat monenikäisiin ja toki roturajat ylittävä ystävyys vampyyrin ja pojan välillä puhuu suvaitsevaisuuden puolesta. Näytelmässä käsitellään myös kiusaamista ja siitä selviämistä. Erityisesti lavastukseen ja puvustukseen oli panostettu kunnolla. Lisäksi teatterilla järjestettiin halloween-juhlaesitys, missä oli kauhuteemaiset sisustukset ja tarjoilut, ja mukana menossa esityksen näyttelijät.

Teatterin luottonäytelmäkirjailija Sirkku Peltolan uusin Koiran morsiamet (ensi-ilta 9.10.) nähtiin Kellariteatterissa. Lavalla oli vain kolme näyttelijää ja muutenkin tunnelmaltaan pienimuotoinen ja herkkä esitys sopi erinomaisesti intiimiin tilaan. Kellariteatterissa oli muutaman vuoden hieman hiljaisempaa, joten on hienoa että nyt se on taas otettu aktiiviseen käyttöön. Peltola taitaa myös tämänkaltaiset pienet ja inhimilliset näytelmät, jotka kertovat pienen ihmisen usein aika traagistakin tarinaa. Nyt tarinan keskiössä oli kaksi vanhempaa naista, siskokset, jotka asuvat ja elää kituuttavat yhdessä. Kunnes toinen rakastuu, hyvin yksipuolisesti tosin, naapuritalon nuoreen mieheen. Kuten Peltolan näytelmissä usein, niin tässäkin ilo ja suru vuorottelevat. Koiran morsiamet oli hyvin suosittu ja pyöri syyskauden täysille katsomoille, jatkuen keväälle 2020. Peltolan näytelmät ovat aina yleisön rakastamia, ja aika poikkeuksetta kriitikotkin niistä pitävät. Ne kiertävät usein pitkin Suomea ja myös harrastajaporukat tarttuvat mielellään Peltolan teksteihin.

Sofokleen tragedia Antigone (ensi-ilta 15.10.) oli Tiina Puumalaisen ohjaama ja sovittama, ja mielestäni yksi syksyn ehdottomasti parhaita esityksiä, eikä vain Tampereen mittakaavassa. Näytöksiä ei kuitenkaan ollut kovin monta, ja se katosi ohjelmistosta liian nopeasti. Harmi, sillä Antigone herätti paljon kiinnostusta, mutta ehkä sana kiiri liian hitaasti? TTT:n syyskaudesta ehdottomasti oma suosikkini. Näytelmään oli lainattu täydentäviä osia myös muista Sofokleen näytelmistä. Se oli tasapainoinen ja visuaalisesti kaunis, todella hieno yhdistelmä perinteitä ripauksella nykyaikaa. Mahtavaa että Kautto valitsi todellisen klassikon ohjelmistoonsa. Rohkea veto ,joka ei kuitenkaan tamperalaiskatsojiin uponnut. Ei näitä antiikin tragedioita turhan usein Suomessa kuitenkaan nähdä.

Ajaton näytelmä osoitti hyvin ajankohtaisuutensa. Verkkolehti Kulttuuritoimituksen kriitikissä Jantso Jokelin vertasi Antigonen ja Kreonin asetelmaa Greta Thunbergiin ja Donald Trumpiin, ja kyllähän siihen hieman viitattiin myös esityksen projisoinneissa. Harmittaa etten ehtinyt katsomaan tätä toista kertaa, koska esitykset loppuivat niin äkisti.

Hannu Salaman kohuttu Juhannustanssit (ensi-ilta 16.10.) sai modernin ja musiikkipitoisen tulkinnan Linda Wallgrenin ohjauksessa kauden viimeisimpänä ensi-iltana. Esitys on jakanut nin katsojien kuin kritiikoidenkin mielipiteitä todella rankasti, ja herättänyt vilkasta keskustelua. Minusta on aina mahtavaa jos näytelmä saa aikaan ravistelua, jopa kohua. Semmoinen vetää ehkä monia uteliaita katsomoon, sellaisia jotka eivät muuten olisi tulleet lainkaan. Ymmärrän hyvin kyllä miksi katsojat ovat olleet ihmeissään esityksen kanssa. Neljättä seinää rikotaan tai oikeastaan se poistetaan kokonaan katsojien ja esiintyjien välistä. Ei ole helppo ja hauska ilta teatterissa tämän parissa. Pätkäsukupolven tulkinnaksi tätä luonnehditaan teatterin sivuilla.

Kauton ensimmäinen syksy oli siis monipuolinen ja moniääninen. Katsojien reaktioista päätellen hänet on otettu vastaan uteliaan innostuneesti. Muutos on aina mahdollisuus, ja ainakin tämän teatterijohtajan kauden alku oli aika räväkkä. Puolet ensi-illoista on naisten ohjaamia, hyvä. Myös vahvoja naisrooleja on näissä näytelmissä paljon: Antigone, Neiti Julie ja Koiran morsiamet siitä parhaina esimerkkeinä. Onneksi TTT:n henkilökunnassa on loistavia ja vahvoja naisnäyttelijöitä omasta takaa, ja loppuja lainattiin muualta. Kansallisnäyttämön asema on tärkeä ja se pitää lunastaa joka kaudella uudelleen. Vuoden 2019 katsojamäärät kasvoivat edellisvuoteen nähden. Jääkö se vain alku-uteliaisuudeksi, aika näyttää.

Nykyesitykset ja kritiikki -kurssi järjestettiin Taideyliopiston avoimessa yliopistossa vuosina 2019–2020. Tutustu avoimen yliopiston opetukseen kurssikalenterissa.