Ny­kye­si­tyk­set ja kri­tiik­ki -​kurssin esseitä: Sukellus sakeaan nesteeseen

26.10.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Sari Svensson

Sanni Kriikun ja Niina Oisalon dialogikritiikki avoimen yliopiston Nykyesitys ja kritiikki -kurssille.

Sivan Ben Yishain näytelmäteksti Daddy loves you esitettiinKansallisteatterin Lavaklubilla lukudraamana Maailman teatteripäivänä 27.3.2019. Näytelmän oli suomentanut Sinna Virtanen, lukudraaman ohjannut Piia Peltola, ja sen esittivät Julia Lappalainen ja Sinna Virtanen.

Ennen lukudraamaa Ben Yishai piti puheenvuoron, jossa hän kertoi raunioituneista, palavista kaupungeista – kaupunki on Ben Yishaille feminiini, omista kokemuksistaan pakolaisena Saksassa, ulkopuolisuudesta ja murtautumisesta takaisin teatterimaailmaan, näkyväksi tulemisesta.

Sanni Kriikku:

Lukudraama on minulle varsin uusi esittävän taiteen muoto ja päädyinkin pohtimaan pääasiassa sen mahdollisuuksia ja suhdetta tekstiin, ilmaisuun ja feministiseen esityksen luentaan. Koin lukudraaman esitysmuotona jonkinlaisena “vahvistettuna” tekstin lukemisena. jos verrataan tilannetta siihen, että lukisi esimerkiksi näytelmätekstiä itsekseen. Lukudraama osoittautui itselleni tehokkaaksi esityslajiksi, joka jättää paljon katsojan ja kuulijan oman mielikuvituksen varaan vähän samalla tapaa kuin kirja. Tästä syystä lukudraama muotona tuntuu erityisen tuoreelta tavalta tehdä feministisiä teemoja käsittelevä esitys, sillä se ei lähesty katsojaa visuaalisen representaation kautta. Tänä päivänä usein tunnutaan lähestyvän tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä näyttämötaiteessa pyrkimällä luomaan ennen kaikkea uusia kuvastoja ja vaikkapa epätavallisia roolituksia. Toki Daddy loves you -esityksessä oli myös kyse ikään kuin illuusiosta kokemuksessa, sillä teksti oli hyvin elävää ja loi toisaalta vahvoja kuvia katsojan mieleen.

Niina Oisalo:

Minä kiinnitin myös huomiota vahvaan kuvallisuuteen, esimerkiksi 9 Elisabethia junavaunussa, mätsäävine asusteineen jäi mieleen. Ja ehkä juuri tuon värikkään ja voimakkaan kuvaston vuoksi esitys toimi niin hyvin lukudraamana – koska katsoja joka tapauksessa kuvittaa mielessään, vähän samaan tapaan kuin itse lukiessaan kuvia. Mutta näyttelijöiden äänenkäyttö tietysti tuo myös paljon sävyjä tekstiin, ja hyvin hienovaraiset eleet, kuten se, että ”kuningattarien laulu” -osuuden luettiin pöydän päällä istuen, ja miten jaloista puhuttaessa toinen näyttelijöistä paljasti säärensä ja ihaili sitä, niin kuin tekstin kertoja. Tämä voi tuntua melko kirjaimelliselta, mutta pointtina on tietysti myös ottaa kontaktia yleisöön, ottaa yleisö mukaan tilanteeseen, joka ei kuitenkaan ole ”pelkkää” luentaa, vaan esitys.

Miten koit esityksen feministisyyden, millaista se oli?

SK:

Yleisestikin ottaen käsittääkseni keskeinen ”male gazea” purkava, feministinen kulma kerronnassa on kertoa naisen äänellä hänen suhteestaan ihmisiin ja asioihin. Se oli tässä tietysti vahvasti läsnä. Naisen tunne-elämää kuvataan elävästi, läsnä on sekä valoa että pimeää ja mikään ei ole yksiselitteistä.

Minulle syntyi ajatus siitä, mitä esitykselle olisi tapahtunut, jos esiintyjät olisivat olleetkin miehiä? Voisiko tästä syntyä vielä monitasoisempi, ehkä vieläkin feministisempi kulma kyseiseen tekstiin, jossa naisen ääni on ja vahvasti läsnä?

NO:

Kiinnostava ajatus. Miltä kuulostaisi mieskertojan suusta kohdat, joissa kuvattiin naisen kehoa, etenkin naisen vanhenemista ja vanhenevan naisen kehoa – tai naisen kehon tuhoamista sodankäynnissä – ja miten vanhaa naista katsotaan. Näihin kaikkiin kun liittyy niin olennaisesti oletus siitä, että mies on se joka katsoo ja arvioi naisen kehoa, jolle se on ikään kuin olemassa ennen kuin itselleen. Jos tekstin lukijana olisivat miehet, toisaalta, teksti olisi voinut kuulostaa todella julmalta, sillä kertoja puhuu pääasiassa muista kuin omasta kehostaan, jolloin esityksessä miesesittäjä olisi lausunut kaikki ne ämmänkuvatukset ja muut, jotka esityksessä liittyy kuitenkin kaiken taustalla olevaan äidin ja tyttären suhteeseen. ”Sinä” on äiti ja ”se” on isä. Siihen, millaisia malleja tyttäret poimivat äideiltään, ja miten he suhtautuvat äitiensä sukupolven suhteeseen omaan kehoonsa, omaan asemaansa perheessä, suhteessa miehiin.

Mietin myös kohtaa, jossa kertoja sanoo: ”sinun aikasi on ohi, vanha mies – sinun aikasi on ohi, ja meillä on aseet”. Tekstissä on sisäänrakennettuna myös vahva, feminiininen ”me”, joka haluaa murskata patriarkaalisen järjestyksen. Miten sille mahtaisi käydä, jos esittäjät olisivat miehiä?

Ja vielä, minua jäi kiehtomaan kohta, jossa kertoja kehottaa ”kuuntelemaan noitia” – mihin tällä mahdetaan viitata?

SK:

Tuokin on aivan totta. Mietin asiaa vaan sen kautta, että aina ei ole itsestään selvästi feministisempi vaihtoehto ottaa esiintyjiksi esimerkiksi pelkästään naisia naiseutta käsittelevään tekstiin. Miehien mukaan ottaminen on tärkeää ja kaikkien ahtaiden sukupuolirooleihin ja -konventioihin liittyvien asioiden pehmeä käsittely ja moniulotteistaminen.

Minullekin nousi vahvana asiana tuo mainitsemasi feminiininen ”me”, sen voisi tavallaan ajatella ilmiönä olevan feministisen kirjoittamisen ja taiteen tekemisen ytimessä ja keskeinen keino.

Haluaisin itse nostaa kuitenkin myös taiteilijan oman puheenvuoron ennen varsinaista esitystä. Se kosketti ja puhutteli minua ja liittyy tavallaan hyvin olennaisesti myös esityksen teemoihin.

Erityisesti herätti hänen esittämänsä ajatus siitä, mikä on ohjaajantyön tarkoitus nyky-yhteiskunnassa, jos ohjaajantyö katsotaan aikaa ja tilaa hallinnoivaksi toiminnaksi. Miten ja ennen kaikkea miksi pyrkiä hallinnoimaan aikaa ja tilaa? Tämä ajatus oli johtanut siirtymiseen ohjaajasta kirjoittajaksi. Minusta myös puheenvuorossa kuultu naistekijän avautuminen ja kuvailu taiteilijan elämän epävarmuuksista on feministinen teko ja omalta osaltaan romuttaa maskuliinista taiteilijaneromyyttiä. Olin itse tästä puheenvuorosta hyvin liikuttunut. Miten itse koit tämän puheenvuoron ja esityksen välisen suhteen?

NO:

Puheenvuoro oli todella hieno, todella henkilökohtainen, ja siitä tuli tosiaan tärkeä osa esitystä, se asetti tietynlaiset raamit Daddy loves you:n tekstille, joiden kautta näytelmän tekstiä seurasi ja tulkitsi katsojana. Erityisesti hänen kokemuksensa pakolaisena elämisestä, irrallisuuden tunteesta – ”leijut aina hieman maanpinnan yläpuolella” jäi vahvana mieleen, samoin kuin Ben Yishain oman kotikaupungin kuvaaminen, miten sitä ”joukkoraiskataan”, ja miten hän puhui kotikaupungistaan feminiininä, äitinä: ”kauanko sikiö säilyy hengissä, kun äiti on kuollut?” Tämä viritti kuuntelemaan myös näytelmän tekstiä vahvasti sukupuolen näkökulmasta, miten sukupuolella on merkitystä kaikessa, miten sukupuoli määrittää kaikkea mitä tekstissä tapahtuu. Perhesuhteita, rakkautta, mutta myös ihan yksinkertaisia havaintoja, joita ihminen tekee ympäristöstään.

Mieleen jäi myös hänen huomionsa siitä, että myös taiteilijoina siirtolaiset laitetaan edustamaan usein heille määrättyjä rooleja, ei omaa itseään. Tämä on Suomessakin hyvin tyypillistä, kun puhutaan esimerkiksi ”maahanmuuttajakirjallisuudesta” jne. Tietyssä mielessä voisi ajatella, että näytelmäkirjailijana toimiminen on myös yritys hallita tätä roolia, että ainakaan kukaan muu ei voi laittaa hänelle sanoja suuhun ja määritellä, että hän määrittelee itse itsensä, hän on puhuja, toimija.

Tekstissä itsessäänhän kertojaratkaisu on hyvin hallitseva, ja mietinkin jossain vaiheessa, että onkohan teksti kirjoitettu lähtökohtaisesti juuri lukudraamaksi, ainakin se tuntui soveltuvan erityisen hyvin tähän esitysmuotoon: äänessä on pääosin kertoja, joka liikkuu aika villisti eri tilanteiden ja aikojen välillä. surrealismi, fragmentaariset palat jotka kertoja tuo yhteen, ja sarjakuvamainen, liioiteltu tyyli, kuvien luominen katsojien päähän. Mitä itse ajattelit tekstin muodosta, ja miltä tämä voisi näyttää ”perinteisenä” teatteriesityksenä?

SK:

Tekstissä tosiaan tuodaan ilmi mainitsemaasi ilmiötä siitä, miten sukupuoli on merkittävä osa havainnoinnin eri tasoja: sekä hyvin tiedostettua, kun asioita ja vaikka naisten ulkonäköä kuvaillaan tarkkaan ja terävästi sekä myös arkista havainnointia, jossa sukupuoleen liitetyt koodit ovat tiedostamattominakin läsnä.

Toisaalta teksti taas pyrkii voimakkaasti ikään kuin leimaamaan asioita, tuomaan vahvasti esiin naissukupuolissa liittyen niin ihmisiiin, eläimiin kuin elottomiinkin asioihin. Naiseuden (tai ikään kuin female, feminiini, tarkoitan laajemmin kuin ihmisnaista) moniin ilmentymiin pyritään siis tekstissä kiinnittämään ennen kaikkea intensiivisesti huomiota samalla kun se lukudraamamuotoisena korostaa katsojan mielikuvitusta hahmojen kuvittamisessa.

Ja toisaalta silloin myös neutraalit sanat, kuten oppilas, korostuvat nimenomaan neutraaliudessaan, tavallaan harmaana kysymysmerkkinä kaiken värikkään kerronnan välissä. Feminismistä ja sukupuolesta puhuttaessa on ehkä aina hyvä muistaa, että ulkonäköä kuvaava sanastomme on kauttaaltaan hyvin epäneutraalia, kuten ikään ja kokoon liittyvät asiat. Samoin meidän on helpompi luoda mielikuva kenestä tahansa, kun tiedämme ensin onko hän mies vai nainen ja sen jälkeen vastaanottaa muita määreitä. Mutta tätähän tämäkin esitys hienosti taas tuo esiin ja käyttää hyväkseen.

Tekstissä käytetään paljon äiti-sanaa ja oli mielenkiintoista havainnoida, minkälainen kuva äidistä piirtyy, mitä on äiti niin hahmona kuin laatunakin. Paljonhan taide on aina mässäillyt äitifantasioilla ja kuvastoilla liittyen vaikka neitsyt Mariaan ja äitiys tulee aina uudelleen ja uudelleen eri taiteenmuotojen eri aaltojen aiheiksi. Mutta tämä teos osittain myös lukudraamamuotonsa ansiosta antaa äitiydelle, samoin kuin vaikka tekstissä seilaaville kuningattarille mahdollisuuden hahmottua hyvin monenlaisiksi ja tulee samalla kyseenalaistaneeksi kokijan päässä olevat kuvastot ja mielikuvat näihin liittyen. Tästä syystä myös minusta esityksen tekeminen teatteriesitykseksi vaikuttaisi hyvin haastavalta ja sen tunnelmasta tulisi varmasti hyvin erilainen.

Mietin esimerkiksi, minkälaista äänimaailmaa tämän kaltainen teksti kutsuisi lavalle tehtynä? Jonkinlainen tyhjyyden, surrealismin ja toisaalta myös raadollisuuden verkko tekstissä olisi minusta todella vaikea säilyttää teatteriteoksen muodossa.

Huomasin, että minulle oli hyvin hankalaa nostaa tekstistä mitään yksityiskohtia tarkasteltavaksi. Kokemus erityisesti tekstiä lukiessa oli jäsentyneen taidekokemuksen sijaan enemmänkin kuin sukellus johonkin sakeaan nesteeseen tai jonkin epätodellisen suuren taulun katseleminen.

NO:

Tosi hienosti summattu, jonkinlainen tahmeus jäi minullekin tästä päällimmäisenä mieleen. Ehkä raskaus, tunne siitä että asioiden muuttaminen on vaikeaa, ja raahaamme aina perässämme kaikkea vanhaa – sanastoa, kuvastoa, käyttäytymismalleja, tapoja olla nainen, tai mies, tai jotain muuta.

Lukudraamassa tosiaan teksti asettuu ikään kuin etunäyttämölle, tarkasteltavaksi, ja sitä ehkä kuuntelee tarkkaavaisemmin kuin perinteisessä esityksessä, jossa näyttelijöiden liike ja toiminta vievät paljon huomiota. Lukudraama on katsomiskokemuksena todella intiimi, näyttelijöiden läsnäolon tuntee ehkä jopa vahvemmin kun ympäriltä on riisuttu lavasteet, puvustus, mielikuvitukselle jää paljon tilaa.

Äänimaailman lisääminen esitykseen voisi olla juuri sopivan hienovarainen tapa tuoda esitykseen jokin lisäkerros, kerrostuma, itselle tulee mieleen joku elektroninen, tempoileva, villi ja kuriton saundi, jossa on paljon eri sävyjä, ja jossa on jotenkin vanha ja moderni, menneisyys ja tulevaisuus läsnä yhtä aikaa. 

Nykyesitykset ja kritiikki -kurssi järjestettiin Taideyliopiston avoimessa yliopistossa vuosina 2019–2020. Tutustu avoimen yliopiston opetukseen kurssikalenterissa.