Paluu kouluun ja sen kiiltävälattiaisiin vessoihin

30.4.2024 2 Tykkää 0 kommenttia

Dramaturgian professorina vuoden 2024 alusta aloittanut Heini Junkkaala kertoo, miltä ensimmäiset kuukaudet Teatterikorkeakoulussa ovat tuntuneet ja kuinka ne ovat muuttaneet häntä.

Istun Teatterikorkeakoulun toimistokerroksen vessassa. Katson vessan lattian kiiltäviä heijastavia laattoja. Mieleeni tulee Opaskierros-esitys, jossa minä ja kurssikaverini Elina Snicker tekeydyimme Teatterikorkeakoulun oppaiksi ja sitten kierrätimme yleisöä ympäri koulua. Yksi kohtaus tapahtui vessassa. Siinä puhuttiin heijastavista lattialaatoista ja ujopissasta. Keho muistaa kouluajan, sen kiihkeyden, ilon, hybriksen.

Nyt olen palannut tähän samaan kouluun, oltuani 18 vuotta vapaana teatteritaiteilijana. Vai palasinko samaan sittenkään?

Palasin taideyliopistoon, jonka yksi kolmesta akatemiasta Teatterikorkeakoulu on. Palasin akateemistuneeseen ja kansainvälistyneeseen kouluun, jossa tehdään kunnianhimoista ja alan kannalta merkittävää taiteellista tutkimusta. Taiteellinen tutkimus, sanapari, jota en muista edes kuulleeni omana kouluaikanani.

Kieli tuntui aluksi vieraalta, vieraannuttavaltakin, ihmiset puhuivat fasilitoinnista, kuratoinnista ja praktiikasta. Ymmärsin, mitä sanat tarkoittavat, mutta en ollut tottunut käyttämään sellaisia. Minä puhuin olosuhteiden luomisesta, esitysten valinnasta ja taiteellisesta työstä.

Todellisuutta vääristävää jargonia täällä ei siedetä. Kun muutosneuvottelut alkoivat, moni kollega sanoi, että pitäisi puhua työvoiman vähentämisestä, jos siitä on kyse. Kun puhuttiin luonnollisesta poistumasta, ihmiset sanoivat, että se kuulostaa kuolemalta ja että pitäisi puhua eläköitymisestä, jos sitä kerran tarkoitetaan.

Ihmiset puhuivat dekolonisaatiosta, intersektionaalisuudesta, inklusiivisuudesta, egalitarismista, diversiteetistä, ableismista. Vaikka kaipasin selkokieleen, todellisuus, jota sanoilla luotiin oli huumaava. Koko yhteisö tuntui olevan yhteisen älyllisemotionaalisen herkkyyden ja valppauden tilassa. Näiden kolmen kuukauden aikana olen ehtinyt olla useammassa tilaisuudessa, jossa on puhuttu koulun saavutettavuudesta. Utooppisuutta pelkäämättä uskalletaan tavoitella sitä, että koulu on kaikkien saavutettavissa. Opettajaseminaarissa koin havahtumisen, kun Noora Karjalainen puhui siitä, millaista hänen oli kuurona opiskella Teakissa. Katsoin Nooraa puhumassa omaa äidinkieltään, viittomakieltä, kuuntelin tulkkia, jonka äänenpainojen, rytmin, temperamentin, persoonallisuuden varassa oli se, millaisena Nooran kieli meille kääntyi. Millaisena hänen henkilönsä meille välittyi. Ajattelin häntä jättämässä Kelalle tilausta tulkista, milloin mihinkin tilaisuuteen ja toivomassa, että hän saisi hyvän tulkin, sellaisen, joka osaisi kääntää ei vain kieltä vaan myös ilmaisua, osaisi kääntää hänen henkilönsä meille. En ollut koskaan aikaisemmin pysähtynyt ajattelemaan sitä, että Noora voi vain ani harvoin, vain tulkin ollessa paikalla, puhua spontaanisti omalla äidinkielellään meille kuuleville. Havahduin ensimmäisen kerran myös siihen, että kirjoittamamme kieli on vain minun äidinkieleni, ei hänen. Hänen ensimmäinen kielensä on viittomakieli. Hänelle käännetään, häntä käännetään, hän kääntää. Hän sopeutuu, mukautuu, tulee vastaan, kaiken aikaa. En minä.

18 vuotta valmistumiseni jälkeen palasin kouluun, jossa ihmiset ovat toisiaan ja toiseutta kohtaan herkkiä ja avoimia. Erilaisuutta ei siedetä, sitä tervehditään ilolla, se on mahdollisuus muutokseen, uusien kokemusmaailmojen aukeamiseen. Ihmiset tiedostavat oman asemansa ja tekevät subjektiivisuutensa näkyväksi puhuessaan. Kontekstualisoivat itsensä, kuten täällä ehkä sanottaisi. Erityistä on hienotunteisuus, ihmiset puhuvat toisilleen ystävällisesti ja kannustavasti.

Olin yllätetty, kun se tapahtui ensimmäisen kerran: opiskelija ehdotti englanninkielisen session aluksi, että kertoisimme esittelyn yhteydessä, millä persoonapronominilla kukin toivoo itseään kutsuttavan. Mikä pieni, mutta konkreettisuudessaan vallankumouksellinen teko. Teko sen eteen, että me emme olettaisi toisiamme, toisistamme. Se, että sai tunnin alussa valita, miten sukupuolittaa itsensä, liotti pois jotain siitä kuonasta, jota tytöksi nimeämisestä on lapsesta saakka elimistööni kertynyt. Kun sain valita, edes naisen sukupuoli ei tuntunut hullummalta. Vapaus synnyttää tilan. Vapaus poistaa pelon.

Mutta voiko kieli olla myös suoja? Tai voiko se, mikä näyttäytyy herkkyytenä ja hienotunteisuutena olla myös varovaisuutta, jopa pelkoa? Epäonnistumisen tai virheen tekemisen pelkoa? Pelkoa, joka aiheuttaa itsensä vaimentamista, peräti vaikenemista. Kenties itsesensuuria. Taiteilijan työssä ratkaisevin käänne on useimmiten hetki, jona tunnistaa itsesensuurin ja päättää ylittää sen.
Kaikkein eniten me ehkä pelkäämme paljastumista. Minä ainakin pelkään.

Kerran, juuri ennen kuin opiskelija tuli huoneeseeni, havahduin siihen, että kirjahyllyn alin hylly, se, jonne kuuluisivat akateemiset englanninkieliset dramaturgiaa käsittelevät kirjat, oli täynnä epäekologisia tyhjiä puolentoista litran vichypulloja. Kätkin ne muovipusseihin.

Toisen kerran kollega tuli huoneeseeni ja minä huomasin kesken keskustelumme, että tietokoneen ruudullani oli auki DeepL-käännösohjelma. Siinä luki sanat ”Sekoitin asiat”, ”I mixed things up”. Minua alkoi naurattaa, miten mainio lause juuri aloittaneen professorin huoneentauluksi. Teki mieli selittää, että kymmensormijärjestelmäni ei toimi englanniksi ja että minä kyllä muokkaan käännökset aina sitten heiniksi. En selittänyt. Nyt selitän.

Yksi asia ei ole opiskeluajoistani muuttunut. Professoreiden ja opettajien, koko henkilökunnan, syvä henkilökohtainen sitoutuminen yhteisöön ja opetukseen. Miten suuri määrä luovuutta, intohimoa ja ajattelua täällä kanavoituu opetuksen suunnitteluun, kehittämiseen ja toteutukseen. En ole nähnyt yhtään leipääntynyttä ihmistä.

Aikaisemmin ajattelin, että taiteilijuus on suurin arvonanto, jonka voin saada, että en voisi koskaan tuntea mistään muusta ammatista samanlaista iloa ja ylpeyttä. Sitten yhtenä aamuna huomasin ripustavani reppuuni Uniarts-heijastimen. Toisena päivänä tunsin pakottavaa tarvetta sanoa puolitutulle puheterapeutille, joka kertoi vastaanottonsa muuttavan Haapaniemenkadulle, että minun työpaikkani – nimittäin Teatterikorkeakoulu! – on samalla kadulla. Olin alkanut tuntea ylpeyttä uudesta työstäni, työpaikastani, kollegoistani, opiskelijoista. Halusin kiihkeästi tulla nähdyksi osana tätä yhteisöä. Ja pian aloin jo ymmärtää niitä opettajia, jotka mielellään kertovat, keiden kaikkien menestyvien taiteilijoiden entisiä opettajia he ovat. Minäkin tunnen ylpeyttä – tietenkin täysin ansaitsematonta – opiskelijoista ja joudun tietoisesti kamppailemaan, että en puhuisi heistä minun opiskelijoinani. Tiedän jo nyt, että olen tuomittu häviämään tämän kamppailuni. Ihan silkkaa turhamaisuuttani.

Se vessa. Ne heijastavat laatat. Opaskierros-esityksessä kerroimme, että ne aiheuttavat ujopissaa. Pissan lorina vessanpöntössä hävettää. Molskahdukset vielä enemmän. Pieru on pahin. Vessoissakin ihminen pelkää paljastuvansa. Minun ujopissani helpotti vuosia sitten, kun keksin alkaa ajatella vessapaperia rullatessa yhtä entistä tuntiopettajaani. Hänen kadehdittavaa epäsovinnaisuuttaan.

No, tämä nyt oli tällainen itsesensuurin ylityksen kohta tässä kirjoituksessa. Oli pakko. Kun kerran kannustan muitakin siihen. Opiskelijoitani. Anteeksi, tarkoitin tietenkin: opiskelijoita.