Pu(r)ettuja ajatuksia maalauksesta
Mikä on maalauksen elinympäristö, sen konteksti? Mikä on maalauksen välineen kehys, josta voidaan piirtää tulkinnallisia viivoja niin, että reitti kulkee tietyllä rajatulla alueella? Miten maalaus on, tai pikemmin: Miten se saattaa olla, sattuu olemaan?
Taideyliopiston Kuvataideakatemian maalaustaiteen opetusalueen näyttely Olomuodot kokoaa yhteen 30 opiskelijan teoksia, jotka ovat suhteessa itseensä maalauksen välineen kautta. Näyttely kuvaa suoraviivaisesti ja konkreettisesti sitä, miten maalaus ja käsityksemme siitä koostuu joukosta toisistaan poikkeavia eleitä eikä ole muodollinen, formaali, toiminnan tapa. Olomuodot-näyttelyn kontekstissa tarkastelun kohteeksi asettuu kysymys siitä, onko maalaus sidottu tunnistettavuuteen, ja jos on, niin millä tavoilla.
Maalaustaide on historiallisesti, taiteellisesti ja teoreettisesti erityisen koeteltu väline. Taidehistorian tieteenalan luokitteluun nojaavien (ja ajoittain väkivaltaisten) toimintamallien puitteissa maalausta on tulkittu – ja tulkitaan – esimerkiksi virtuositeetin ja taidokkuuden esittelyn, tunteiden esittämisen sekä tiedon välittämisen keinona.
Yleisesti voidaan todeta kaiken taiteen (kielellisen) määrittelyn, eli tulkinnan, olevan aina epätäydellinen hanke, sillä käsite ei tyhjennä teosta koskaan täydellisesti. Maalauksen kohdalla kyse on kuitenkin poikkeuksellisesta historiallisesta painolastista, jossa on läsnä monet rakenteelliset ja infrastruktuuriset linjat kuten visuaalisuus, kulttuurihistoriallinen kehys ja taideakatemioiden toimintamallit. Maalauksen kohdalla läsnä on myös tulkinnan epätäydellisyyden ymmärtämistä, kun välineen kuolemaa on julistettu moneen otteeseen aina siihen pisteeseen saakka, jossa kuolema on nähty maalausta määrittäväksi mutta myös edellyttämäksi tekijäksi.[1]
Maalauksen kytkös filosofiseen keskusteluun on ollut merkittävä, ja taiteen teoreettisten ja toiminnallisten alueiden lähentyminen on moninaistanut myös maalauksen kenttää. Maalaukseksi luokiteltavat teokset eivät nykytaiteen piirissä ole enää välttämättä silmämääräisesti tunnistettavia juuri maalauksiksi. Kuten kriitikko ja kirjoittaja Louis Doulas on huomauttanut, maalaukseen voi sisältyä lähes mitä vaan, ellei siihen jo sisälly aivan kaikki.
Maalausta on siis pyritty käsitteellistämään myös itsensä avulla, mutta maalauksen käsitteellistä luonnetta ei voi koskaan täysin saavuttaa; on kurotettava ja tarkasteltava tuon kurottelun luonnetta, sen piirteitä. Näin myös ajatus maalaukseen liittyvästä argumentoinnista muotoutuu uudestaan: Miten esittää taideteoksesta kategorisoitu väite, jos väitteen kohdetta ei voi argumentin piirissä tyhjentävästi määrittää?
Puhuttaessa tietyn taideakatemian tietyn opetusalueen näyttelystä, kontekstin merkitys on ilmeinen. Kuten kriitikko ja taidekoulutuksesta kirjoittanut filosofi Daniel Birnbaum on todennut, taideakatemiat ovat taideinstituutioiden joukossa erityisellä tavalla paikallisia ja paikalliseen kehykseensä kiinnittyviä toimijoita.[2] Taideakatemiat osaltaan määrittävät paikallista taidekenttää, tässä tapauksessa Helsingin näyttelykalenteria sekä pitkällä aikavälillä sitä, millaista taidetta Suomessa esitetään, tutkitaan ja kerätään – eli myös tehdään. Kuvataideakatemian uudehkon Mylly-rakennuksen, johon Olomuodot levittäytyy, kautta myös tämä määrittäminen tapahtuu lokaalisti, kun yliopisto ja siellä tuotettu taide eivät ole fyysisesti erillään toisistaan.
Paikallisuus ei silti tarkoita automaattisesti aktiivista osallisuutta, vaan osallistuminen ympäröivään yhteiskuntaan tulee tietoisesti rakentaa. Birnbaumia seuraten voisi esittää, että taideakatemiasta tulee helposti oma, sulkeutunut mikrokosmoksensa. Näyttely muodostaa hetkellisen yhteisön, mutta kuvataiteen opiskelijat kiinnittyvät myös muihin yhteisöihin. Erojen tekeminen on turhaa, mutta poikkeavia tekemisen tapoja voi etsiä ja löytää teoksista ja niissä läsnä olevista tekijöistä. Maalaus sisältää aina jäljen tekijästä, auktorista.
Olomuodot-näyttelyn teokset ovatkin siis maalauksia tietyssä paikassa tiettynä hetkenä, mutta myös tiettyjä taiteilijuuksia ja taiteellisia identiteettejä kuvaavia kokonaisuuksia. Useissa teoksissa on läsnä tekijän suhde maalaukseen, subjektiiviset ja kuvitellut yksityiset historiat, sekä oman ja teoksen välisen toimijuuden käsitteleminen ja koetteleminen. Näin käsitykset siitä, miten maalaus toimii suhteessa kontekstiinsa, kulkevat rinnakkaisia matkoja ja muodostavat moniäänisiä, polyfonisia narratiiveja. Olomuodot myös osoittaa, miten maalauksen ymmärtämisessä ruumiillisuus ja liike tilassa ovat keskeisiä maalausnäyttelyn kokemuksellisuuteen liittyviä ulottuvuuksia. Kävijä voi osallistua maalauksen prosessiin esimerkiksi antamalla liikkeensä tulla ohjatuksi tai pohtimalla suhdettaan istumiseen. Samalla läsnä on myös taiteen katsomisen ja kokemisen eli kokemisen käytäntöjen kriittinen tarkasteleminen ylipäätään.
Näyttelyn ja akatemian ohella kolmannen tärkeän kontekstin luo maalaus itse. Maalaus on monimuotoinen väline, mutta olisi pakottavaa esittää, että se sijaitsisi osoitettavalla ja – Suomessa usein käytetyn määrittelyn mukaisesti – laajentuneella kentällä, sillä kentän laajentuneita rajoja ei voida tarkasti piirtää. Onkin oleellista tarkastella uudestaan sitä, kenen puheessa taideteoksen merkitys muodostuu, ja minkälainen asema taiteilijalla itsellään on teoksen määrittelyn prosessissa? Tulkinnallisten viivojen piirtäminen riippuu aina piirtäjästä sekä alustasta, jolle piirretään.
Olomuodot ei pyri rajaamaan maalausta tiettyihin luokkiin, vaikka yhdistäviä ja tunnistettavia piirteitä voi, lähtökohdasta riippuen, hahmottaa. Näyttelyn voi ajatella olevan eräänlainen symbolinen tila, jossa esillä olevat maalaukset samanaikaisesti purkavat ja luovat käsitystä – käsitettä – maalauksesta. Kyse ei siis ole tietyn välineen eli mediumin vaatteudesta vaan sen vaatetuksesta. Siitä, mihin muotoon ajatus ja siihen liittyvä toiminta on pu(r)ettu. Näin kokonaisuus ja yksittäinen teos elävät (jopa hämmentävyyteen saakka) samaan aikaan itsenäisesti, vaikka yhdistävänä tekijänä ei ole kuin rakenteellinen ja tietyltä opetusalueelta annettu tekemisen otsikko, maalaus.
-Eero Karjalainen, kriitikko, Nykytaiteen historian ja teorian kandidaattiohjelma
[1] Haapala, Leevi (2021). Painting is Dead – Long Live Painting. Finnish Painters -artikkeliarkisto. https://finnishpainters.fi/haapala-painting/
[2] Birnbaum, Daniel (2007). A Proposal from Frankfurt: Teaching Art. Walther König.
Puheenvuoroja taiteesta ja yhteiskunnasta
Tässä blogissa yhteisömme jäsenet nostavat esiin ajankohtaisia aiheita taidekentältä ja yhteiskunnasta.
Uusimmat julkaisut
Seuraa blogia