Sivistyksen itseisarvosta yliopisto(i)ssa

Sattuipa päivänä muutamana, että kirjakauppa Rosebud Sivullisen tiloissa järjestettiin keskustelutilaisuus otsikolla ”Sivistys- vai talous- ja hallintoyliopisto?” Sattuman kauppaa tahi ei, tilaisuus järjestettiin tunti sen jälkeen, kun Suomen Akatemian talvihaun takaraja umpeutui.

Osaltani olin saanut – lähipiirissäni hirtehisesti Sturmabteilung-nimikkeellä tunnetun – hakemuksen jätettyä lounaaseen mennessä, ja jälkimmäisen merkeissä pitkästä aikaa tapaamani kollegan, ystävän, toverin kanssa viettämäni Aasian vuoristokompleksin korkeimpien seutujen ruokavalioon ja keittotaitoon yhdistetyn hiilivetyhappiyhdistepainotteisen hetken jälkeen olin ehkä sen verran tunteellisessa tilassa, että uskaltauduin tilaisuuden yleisöön.

Taideyliopiston palkollisena mietin myös mahdollisuutta tuoda keskusteluun mukaan ”toimialayliopisto.” Itse työskentelen tohtorikoulutuksen yksikössä, mutta minulla ei ole käytännössä mitään yhteyttä yliopiston peruskoulutusohjelmiin – jotka painottuvat oikeastaan kahta lukuun ottamatta käytännön taitoihin. ”Opiskelijani” ovat yksinomaan väitöskirjatutkijoita, ja hekin ovat hakeutuneet opintoihinsa Taideyliopiston ulkopuolelta.

Kuten tavallista ja edellisestä arvatenkin pääteltävää, olin varustautunut kohtuullisella määrällä ennakko-oletuksia ja -asenteita. Niistä olennaisin oli nimettyjen puhujien perusteella muodostunut oletus samanmielisten hyminästä: käytänkö elämästäni kaksi tuntia kuuntelemalla marmatusta akateemisesta kurjuudesta, lopulta todeten tapahtuman otsikon kysymysmerkin tarpeettomaksi?

Kyllä. Niin siinä kävi.

Toki, kuten yhtälailla tavallista, samanmielisten hyminässäkin on antinsa. Keskustelussa viitattiin toistuvasti tiedon ja kriittisen ajattelun itseisarvoon taloudellisen hyödyntavoittelun sijaan. Esimerkkeinä olivat yhtäältä koko tilaisuuden pontimena kaiketi ollut Helsingin yliopiston päätös vuokrata Rosebud Sivullisen (eli entisen Kodin1-Anttilan yläkerran) tilat halpatavaraliike Rustalle. Keskustelijat heittelivätkin ilmoille muutoksen innoittamana ajatuksia ”Rusta-metaforasta” ja sen vihjaamasta ”halpatuotantoyliopistosta”, jossa yhdistyvät yksityistämiseen perustuva ”luova tuho” ja tutkintotehtailun myötä lisääntyvä opiskelijoiden tyhmentäminen.

En kiistä. Omakohtaisiakin kokemuksia asiasta on: ensimmäinen maisterintutkielmani vuodelta 1997 on laajuudeltaan 148 sivua, kun taas 20 vuotta myöhemmin tekemäni toinen ei saanut ylittää 80 sivua. Lisäksi olen kuullut huhuja ja jopa vakavaakin puhetta 30 sivun mittaisista maisterintutkielmista sekä vain yhden vertaisarvioidun artikkelin perusteella myönnettävistä tohtorintutkinnoista. Määrätieteissä tässä tuskin on mitään kummallista, mutta ”kehitys” enteilee laatutieteiden loppua.

Keskustelussa palattiin tähän tuon tuostakin, eikä pelkästään ankarien tieteiden edustajien toimesta. Täsmätieteilijätkin ymmärtävät perustutkimuksen arvon ja hyödyn – mistä pääsenkin asiani ytimeen eli kysymykseen minkäänlaisen tieteen ja tutkimuksen itseisarvosta. Tarkkaan ottaen kysymys on itseisarvon käsitteestä, sen viittaussuhteista ja mahdollisesta päämäärähakuisuudesta: mistä on kysymys silloin, kun ilmiön itseisarvoa vaaditaan kunnoitettavan saati puolustettavan?

Aluksi keskustelijat puolustivatkin tieteen, tiedon ja kriittisen ajattelun ”itseisarvoa” ja asettivat sen hyötyajattelua ja etenkin rahan välinearvoa vastaan. Jutustelun edetessä mukaan tuli kuitenkin myös toteamus kriittisen ajattelun ja sivistyksen yleispätevästä hyödyllisyydestä. En voi olla miettimättä, missä määrin kysymys on itseis- ja hyötyarvon välisen eron sijaan jälkimmäisen käsitteellistämisestä etenkin ajallisten suhteiden osalta. Toisin sanoen: onko itseisarvo yksinkertaisesti vain hidasta – tai peräti ihmisen olemassaolon kannalta olennaista – hyötyarvoa?

Silloin kun olen etnomusikologi, tukeudun ajatukseen musiikista – sen kaikissa akustisissa ja käsitteellisissä muodoissaan – osana ihmisyyttä. John Blackingin sanoja mukaillen kysymys on yhdestä äänellisesti jäsentyneen ihmisyyden muodoista. Kulttuurintutkijana – erotuksena antropologeista, etnologeista tai folkloristeista – hahmotan niin tieteen, taiteen kuin molempiin eri tavoin kytkeytyvän kriittisen ajattelun yhtälailla olennaisena osana sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen ja erottaa lajin muista olioista. Useimmat lajit viestivät keskenään, mutta lajina ihminen on ainoa, joka kysyy.

Tilaisuuden kyselyosuus kutistui vain muutamaan minuuttiin, mutta yksi vanhemman sukupolven huomio jäi mieleeni: ”kaiken työn on perustuttava sivistykseen.” Itselleni tämä oli tervetullut muistutus siitä, että kysymys ei – todellakaan – ole vain akateemisen ”sivistyneistön” samanmielisestä hyminästä, vaan laajemmin sananmukaisesti ”kaupunkilaisuuteen” viittaavasta rajatusta yhteisöllisyydestä. Etymologisesti olennaista on kelpo yhteiselo ja yleisinhimillinen kohteliaisuus.

Muureja toki rakennetaan aina, sekä teräksestä että ajatuksista, Texasiin ja Pohjois-Karjalaan. Keskustelussa tuotiin myös tämä esille: taloudellinen painostus johtaa hyvin nopeasti poliittiseen painostukseen. Rusta ei ole vain taloudellinen valinta, vaan myös arvovalinta. Siitä tulee osa Helsingin yliopiston ”brändiä.”

Taideyliopiston palkollisena mietin tässä kohden, ”mitä sitten?” Eli tarkoittiko tilaisuuden otsikon ”yliopisto” nimenomaisesti Helsingin yliopistoa eikä yliopistoa yleisenä instituutiona? Tätä ei keskustelussa sivuttu, mutta keskustelijat tekivät asian selväksi paitsi puhumalla Helsingin yliopistosta ja edustamalla sitä, myös jättämällä oman työnantajansa nimeämättä.

Kulttuurintutkijaa nipisti henkisesti myös se, että ”me yliopistolaiset” pelkistyi toistuvasti yhteiskunta- tai oikeustietelijöiksi. Mukana oli sentään yksi luonnontieteilijä ja yksi kielten- ja kirjallisuudentutkija – mutta molemmat eläköityneitä. Jos yhteiskunta- ja oikeustieteilijät vaivautuisivat perehtymään humanistisiin tieteisiin yhtä vakavasti kuin toisin päin, he tietäisivät paremmin estetiikan ja vallan yhteyksistä. Kaikki ei palaudu poliittiseen puheeseen ja kirjoitukseen. Vallankumouksen voi myös laulaa – enkä epäile, etteikö sivistyksen voi myös tanssia.

Suomen Akatemian talvihaku umpeutui 12.11.2025 kello 16:00.

Kirjoittaja

AV Villén on Taideyliopiston kulttuurisen musiikintutkimuksen professori.