Syvälle – Kansanmusiikin improvisaatiolaboratorio: jaetun improsäveltämisen praktiikan äärellä

Syvälle-kollektiivin jäsenet, kansanmusiikin koulutusohjelman lehtorit Pauliina Syrjälä ja Hanna Ryynänen aloittivat uuden vuoden duolevynsä äänityksillä Järvenpään Kallio-Kuninkalassa 9.–10.1.2026. Duon instrumentaatiossa on kaksi Saarijärven kanteletta, joiden rikkaat soinnit ja innostavat soittotavat toimivat loputtomana inspiraation lähteenä yhteiselle työskentelylle. Duoalbumin musiikki syntyi alkuvuoden kirpeinä pakkaspäivinä yhdessä improvisoiden, ja tässä blogikirjoituksessa jaamme ajatuksiamme äänityspäivistä sekä jaetusta improsäveltämisen praktiikastamme.

Duon työskentely kytkeytyy taiteellisen tutkimuksen hankkeeseen Syvälle – Kansanmusiikin improvisaatiolaboratorio teoskeskeisyyden haastajana.

Hanna:

Palatessani mielessäni tammikuun alun duoäänityksiin ensimmäisenä ajatuksiini nousee vahva tunne työskentelyn luontevuudesta. Kallio-Kuninkalassa kokemamme kaksi päivää tuntuivat kuin soljuvan eteenpäin: työskentelyä ei tarvinnut pakottaa, musiikki saapui luoksemme ja virtasi, taukoja osattiin ottaa silloin, kun niitä tarvittiin. Samaan aikaan työskentely oli määrätietoista ja työskentelyotteemme aktiivinen.

Tuntuu, että kokemissamme kahdessa päivässä ei ollut mitään mystistä: kaikki asettui paikalleen tavalla, johon olin etukäteen luottavaisesti ajatuksissani tukeutunut. Samaan aikaan hetkessä syntyvä musiikki sekä sitä kautta kokemani yhteys Pauliinaan oli ihmeellinen. Tämä tavanomaisuuden ja ainutlaatuisen ihmeellisyyden yhdistelmä improvisaatiossa on kokemuksena mielenkiintoinen, ja tuo itselleni vahvaa merkityksellisyyden tunnetta työskentelyyn.

Tiedostamaton valmistautuminen ja valmistautumattomuuden harha

Pauliina:

Ennen studioon menoa olimme molemmat pohtineet sitä, kuinka paljon uskallusta tällainen työskentelyasetelma vaatii: emme olleet suunnitelleet etukäteen, millaista musiikillista materiaalia äänittäisimme. Sen sijaan olimme kyllä pohtineet työskentelytapoja ja ennen kaikkea improvisoineet paljon yhdessä.  

Tällainen lähtökohta tekemiseen vaatii todella paljon uskoa ja luottamusta sekä itseen että toiseen. Huomasin vakuuttelevani itselleni, että tämä toimii, ja minulla on jo taiteilijan työkalupakissani kaikki, mitä tulevaan sessioon tarvitaan, kuten on Hannallakin. Kiinnostavaa olikin juuri valmistautumisen henkinen puoli. Toki huolehdin myös siitä, että olen hyvässä soittokunnossa, mutta tuo itsensä vakuuttelu oli tavallaan isommassa roolissa. Miksiköhän näin?

Hanna:

Ennen äänityksiämme mielessäni risteili ajatuksia siitä, olenko valmistautunut äänityksiin tarpeeksi hyvin. Olenko harjoitellut tarpeeksi? Pitäisikö minun harjoitella enemmän? Jos harjoittelisin, mitä ja miten harjoittelisin? Mitä voisin harjoitella yksin, kun syntyvä musiikki on niin vahvasti vuorovaikutteista toisen soittajan kanssa?  

Lopulta ymmärsin, että parasta valmistautumista tuleviin äänityksiin oli ollut joululomalla rauhoittuminen ja maadoittuminen, mielen tasaaminen. Ennen studioon lähtemistä vietin harjoituskopissa tunnin sormia lämmitellen Everik Rähköseltä (1824–1906) tallennettuja kirkonkelloteemoja näppäillen. Tammikuun alku osoittautui loistavaksi ajankohdaksi duoimprovisaatioäänityksille: vaikka mieleni on harvoin “puhdas paperi”, oli se nyt kuitenkin huomattavasti lomia edeltävää tilaa kirkkaampi.

Pauliina:

Improvisaation kohdalla ei ehkäpä kovin paljoa puhuta (tai ainakaan minulle ei ole ollut kovin näkyvää ja selvää), mitä kaikkea on näennäisen spontaanisti ja valmistelematta tapahtuvan improvisaation hetken taustalla: pitkällinen, vuosikymmeniä kestänyt oppimisprosessi. Ja kun kaksi improvisoijaa työskentelee yhdessä, tässä tapauksessa Hanna ja minä, myös kansanmusiikkiin pohjautuvalla jaetulla esteettisellä ymmärryksellä ja mielenkiinnolla tiettyyn soittimeen eli Saarijärven kanteleeseen, sekä ennen kaikkea yhteisellä taiteellisella praktiikalla, on tärkeä merkitys. 

Studiopäivien aikana tuli täysin selväksi, että me nimenomaan olemme valmistautuneet. Kyse ei ollut siitä, että olisimme harjoitelleet tiettyjä musiikillisia elementtejä juuri käsillä olevaa äänityssessiota varten, vaan saavuttaneet yhdessä ja erikseen valtavan määrän ymmärrystä kansanmusiikista, musiikillisia työkaluja ja sanavarastoa, soittotekniikkaa ja sitä muusikon kykyä, jossa heittäydytään yhdessä hetkeen ja luodaan uutta. Me molemmat olemme myös muodostaneet vuosien saatossa hyvin läheisen suhteen Saarijärven kanteleeseen ja koemme, että soitin tarjoilee meille ehtymättömän kaivon lailla jatkuvasti uusia ideoita, sointivärejä ja äänimaailmoja. 

Koska huomasin vielä jälkikäteenkin pohtivani tätä näennäisen valmistautumattomuuden harhaa, päädyin lukemaan työn alla olevan yhteisen artikkelimme näkökulmasta improvisaatiokirjallisuutta tällä linssillä. Alessandro Bertinetto ja Georg W. Bertram (2020, 205) lähestyvät musiikillista improvisaatiota siten, että valmistautuminen nimenomaan mahdollistaa suunnittelemattomuuden. Improvisaatioon liittyvä tietotaito (’knowhow’) kehittyy pitkän oppimisprosessin aikana, osana taiteellista praktiikkaa, ja esimerkiksi teknisten taitojen sekä tyylillisen ymmärryksen ohella olennaista on kyky reagoida odottamattomaan. Tämä taito kehittyy vain käytännön kautta, altistumalla erilaisille tilanteille. Näihin ajatuksiin oli jälkikäteen helppo yhtyä myös äänityssessiossamme koetun perusteella.

Musiikkiin kiinnittyminen

Teimme studiossa monenlaisia improvisaatioita. Osalla niistä oli selkeä teema, kuten kirkonkellot tai viisikielissävelmä. Toiset improvisaatiot pohjautuivat johonkin sointiväriin tai tietyn soittotavan aikaansaamaan tekstuuriin. Lisäksi teimme kokeiluimprovisaatioita, joiden tarkoituksena oli etsiä meitä kiinnostavia teemoja ja sävyjä, joita voisimme yhdessä lähteä kehittämään eteenpäin.  

Kokeiluimprovisaatiot olivat hyvin mielenkiintoisia. Jaoimme kokemuksen siitä, että pystyimme herkästi aistimaan toisistamme, milloin olimme innostuneita jostakin ideasta ja toisaalta, milloin syntyvä musiikki ei meitä kumpaakaan puhutellut. Teimme myös havainnon siitä, että tarvitsimme molemmat jotakin, mihin kiinnittyä musiikissa: pelkkä äänen tuottaminen ei riittänyt syntyvän musiikin merkitykselliseksi kokemiseen meistä kummallekaan. Esimerkiksi niin sanotut kokeelliset äänet – kuten kielen säveltason manipuloiminen kivellä tai viritysavaimella bassokielten hakkaaminen – jäivät meidän molempien kokemuksissa pelkäksi kaaokseksi ellemme olleet tunnistaneet niiden kontekstia.

Hanna:

Mitä (kaikkea) se on, mihin kiinnitymme yhdessä improvisoiden syntyvässä musiikissa? Koen sen liittyvän vahvasti jakamaamme intohimoon runolaulukulttuurin karjalaisen kanteleperinteen musiikkia sekä eri kanteleista juuri Saarijärven kanteletta kohtaan. Sama soitin tarjoaa erityisen alustan musiikin syntymisen seuraamiselle. Tunne yhteisestä sanavarastosta on vahva: tunnemme – tai ainakin pystymme päättelemään – kuinka toinen tuottaa kulloinkin soivat äänet, soinnit sekä sävyt, ja tämä vahvistaa kokemusta yhteisesti tuotetusta musiikista.  

Navigointi yhteisessä sointimaailmassa on kutkuttavaa: toisen tekemien päätösten seuraaminen, hienovaraisista sävyistä innostuminen ja niihin reagoiminen, impulssien tarjoaminen luottaen, että toinen on kuulolla, tietoisen ja alitajuisen välillä seilaaminen – nämä kaikki ovat osa yhteisen työskentelyn maailmaa.

Pauliina:

Huomasimme useampaan otteeseen sanallistavamme improvisaatioitamme siten, että ne kiinnittyvät kansanmusiikkiin erilaisin elementein. Mielikuvana esimerkiksi ripatska tai kehtolaulu auttoivat meitä olemaan samalla kartalla, ja antoivat myös kokemuksen siitä, että improvisoimamme musiikki kytkeytyy ja juurtuu johonkin, eli kansanmusiikkiin. Improvisaatiosta kansanmusiikin oppimisen näkökulmasta kirjoittanut Mats Johansson (2022, 57) korostaa improvisaation taustalla olevia “jaettuja esteettisiä sanastoja ja kehyksiä”, jotka antavat improvisaatiolle merkityksellisyyttä. 

Me saimme jaetun oivalluksen, että ne improvisaatiot, jotka kytkeytyivät joko musiikillisten elementtien tai mielikuvien kautta selvästi kansanmusiikkiin, olivat meille mielekkäimpiä ja kiinnostavimpia. Jos soitimme villisti “vain jotain”, vaikka se olisi ollut jollain tapaa kiinnostavaakin, improvisaation merkitys jäi jotenkin tyhjäksi.

Kerroksia

Hanna:

Kahden intensiivisen äänityspäivän jälkeen olimme molemmat hyvin väsyneitä. Olimme tähän toki osanneet varautuakin, mutta olin silti hämmentynyt väsymyksen voimakkuudesta. Oltuamme aistit auki muuttuvassa musiikin ja vuorovaikutuksen tilassa kaksi pitkää päivää, tuntui oma taiteilijan takki hetkellisesti melko tyhjältä. 

Koen tähän väsymykseen liittyneen yhteisen improvisaatiotyöskentelyn valtavan impulssien määrän. Improvisoidessaan muusikko käy jatkuvaa keskustelua ja neuvottelua itsensä, soittimensa, hetkessä syntyvän musiikin ja tilan välillä. Kun muusikoita on useampi, käy jokainen omien työskentelynsä kerroksien lisäksi keskustelua myös kanssamuusikon työskentelyn kerrosten välillä. Tällöin impulssien määrä voi tuntua jopa loputtomalta. Ääni, liike, muusikko, soitin, resonanssi, sointiväri, sävy, tila, kaiku, tunne, läsnäolo, virta, hyppäys, vyöry. Pysähdys?

Duolevymme julkaistaan osana kansanmusiikin koulutusohjelman äänitesarjaa toukokuussa 2026. Syvälle-kollektiivin työskentelyä voi seurata kansanmusiikin koulutusohjelman Pärrä-blogista.

Kirjoittajat

Pauliina Syrjälä ja Hanna Ryynänen ovat Sibelius-Akatemian kansanmusiikin koulutusohjelman lehtoreita sekä Syvälle-kollektiivin jäseniä. Lue lisää Syvälle-kollektiivin esittäytymispostauksesta.

Lähteet

Bertinetto, Alessandro & Bertram, Georg. W. (2020). We make up the rules as we go along: Improvisation as an essential aspect of human practices?. Open Philosophy, 3(1), 202-221. 

Johansson, Mats. (2022). Improvisation in traditional music: learning practices and principles. Music Education Research, 24(1), 56-69.