Taide ei ole kulutustuote, vaan avoin kysymys

9.6.2025 0 Tykkää 0 kommenttia Laura Lehtinen

“Liian rankka minulle, jätin kesken.” – Aristoteles

Dramaturgian ja näytelmäkirjoittamisen opiskelija Anna Kirvesniemi pohtii mm. taiteen merkitystä ja mahdollisuuksia.

“Liian rankka minulle, jätin kesken.” – Aristoteles

Aristoteles ei ikinä sanonut noin. Tai mistä minä sen tiedän, olihan Aristoteleella tunnetusti paljon ajatuksia hyvästä ja huonosta taiteesta. Kommentti on kuitenkin peräisin Facebookin Kirjallisuuden Ystävät -ryhmästä. Se on, kuten hyvä taide, jäänyt vaivaamaan minua. Aikamme taidekeskustelua seuratessa sanat varioituvat, mutta viesti toistuu. Pandemian jälkeen ihmiset eivät enää palanneet teattereihin, ja ohjelmistossa tuttuus ja turvallisuus vetävät yhä voimakkaammin yleisöjä puoleensa. Mitä tapahtui? Eikö juuri taiteen tehtävän pitänyt olla paeta määrittelyjä, ajaa tuntemattoman äärelle, uudistaa?

Fysiikan lakeihin voisi lisätä uuden kohdan: kissavideoiden katsominen lisää absoluuttisesti vastaantulevien kissavideoiden määrää. Virtuaalinen maailma, jossa vietämme yhä suuremman osan elämästämme, rakentuu toiston varaan. Toisto on loistava dramaturginen työkalu – ehdotus siitä, mikä on merkittävää. Toisaalta myös toistuvan välissä olevalla on potentiaali korostua. Mikä sai meidät käpertymään juuri samuuden ympärille? Tähän tuskin on yksinkertaista vastausta. Jokaisen rautalangasta väännetyn vastauksen takana on mahdollisten totuuksien kalaparvi, joka pakenee yksinkertaista koukkua. On kuitenkin huolestuttavaa nähdä taiteen kontekstissa siirtymä kohti talouspuhetta, jossa kuluttajan halu saada tietynlaista palvelua nähdään arvokkaampana kuin taiteen outouttava, eksyttävä voima.

En ajattele, että kaiken taiteen pitäisi olla kaikille. Minullakin on tarkka maku esitysten suhteen. Tunnistan teoksen esittelymateriaaleista yleensä nopeasti, tuleeko esitys puhuttelemaan minua kielellä, jota ymmärrän. En silti ajattele, että teatteri olisi vastuussa siitä, jos eksyn esitykseen, josta en saakaan kiinni. Oman ajatteluni törmäyttäminen täysin erilaiseen teatterikäsitykseen ja maailmankuvaan on itse asiassa ollut minulle taiteilijana ja ihmisenä äärimmäisen arvokasta. Kulttuuri, toisin kuin somealusta tai luksustuote, ei pyri vastaamaan kuluttajan toiveisiin täydellisesti, koska sen ei kuulu tehdä niin.

Taiteen voimaa ajattelun muovaajana ja kasvualustana ei voi kiistää. Sen kautta saavutettu tieto ja kokemukset kurottavat nopeita palkintoja pidemmälle. Siinä missä uutinen vanhenee päivässä ja tieto tarkentuu ja korvautuu jatkuvasti, taiteella on ihmeellinen kyky muuttua yhä kerroksellisemmaksi ja syvemmäksi vanhetessaan. Monikaan ei luota enää keskiaikaiseen lääketieteeseen, mutta Danten Jumalainen näytelmä kysyy meiltä yhä elämän perimmäisiä kysymyksiä. Ihmisellä on tarve kokea yhteyttä itseensä, mutta pärjätäkseen elämässä on ennen kaikkea kyettävä kurottamaan itsensä ulkopuolelle – kohti sitä, mikä tuntuu vieraalta ja jota ei ymmärrä.

Tuntuu, että länsimainen ihminen on ajautunut kustomoimaan jopa ajattelunsa. Halujamme laskelmoivat algoritmit ovat täyttäneet hakukoneet, sosiaalisen median syötteet ja suoratoistopalvelujen suositukset. Tahdomme, että joku tuntisi meidät ja tietäisi, mitä haluamme silloinkin, kun emme itsekään tiedä. Ovatko algoritmit muuttaneet tapaamme kohdata itsellemme uutta ja vierasta? Algoritmien rinnalle on tullut tekoäly, joka vastaa vaikeaan kysymykseen silloin, kun ei itse jaksa etsiä vastausta. Sen lisäksi, että tekoäly kuluttaa valtavasti vettä, se kuihduttaa hitaasti ajattelua ja kieltä. Forbes Australian (3.9.2024) mukaan jo 57% kaikesta internetissä olevasta tekstistä on tekoälyn kirjoittamaa. Tekoäly ei sitoudu tieteelliseen tietoon, vaan kielimalli ennustaa, mitä käyttäjä haluaa kuulla. Kun tekoälyn käsittelemä tietokanta muuttuu lähinnä sen itsensä tuottamaksi tekstiksi, se päätyy toistamaan omia merkitykseen juurtumattomia sanojaan.

Olin joulun alla viisi päivää koulutusohjelmani kanssa Lontoossa (kohta varmaan nekin rahat leikataan, joilla tällainen luksus mahdollistettiin). Katsoimme päivittäin kaksi esitystä. Mobiilidatan hintojen takia olin pääasiassa offline, ja menin esityksiin lukematta niistä etukäteen mitään. Katastrofi? Päinvastoin. Otin esityksistä juuri sen mitä halusin, ja se tuntuu näin jälkikäteen arvokkaalta. Myös muut katsojat tuntuivat tulleen teatteriin matalalla kynnyksellä viettämään aikaa. Teatteri tuntui kiinnostavan ihmisiä viikonpäivästä ja vuorokaudenajasta riippumatta. Täysiä katsomoita todistaessani mietin Helsinkiä ja laajemmin Suomea. Täällä teatteria pidetään Erityisenä Paikkana, jonne mennään kerran vuodessa, ja odotukset viihtymisestä ovat korkealla. Yllätyin siitä, kuinka lontoolainen teatteri näyttäytyi arjessa luontevasti läsnä olevana vapaa-ajan vieton ja ajattelun harjoittamisen tapana.

Suomessa esitykset ja yleisö eivät kohtaa. Suuri yleisö tuntuu tahtovan helposti pureskeltavan spektaakkelin, joka tarjoaa heille heidän ennakko-odotustensa mukaisia tunteita, väitteitä ja ajatuksia maailmasta. Coldplayn keikat vetivät kesällä 2024 yli 100 000 ihmistä paikalle todistamaan, kuinka Töölö täytetään maailmaa syleilevällä musiikilla (ja paperiroskalla). Ihmiset ovat siis kiinnostuneita kulttuurista, kunhan sisältö on oikeanlaista. Kaupunginteattereiden suurten näyttämöiden ohjelmistosta huomaa, että näyttävät musikaalit ja hupsut komediat myyvät. Niistä yleensä tietää, mitä saa.

Tekijät ja esitykset ovat kuitenkin kurittomia. Teatterilla on lajina poliittiset juuret, eikä sen tarkoitus ole aiheuttaa yleisössä vain nyökyttelyä vaan ajattelua ja keskustelua. Monille tekijöille teatteri on luovan ilmaisun väline, tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa sekä osallistua yhteiskuntaan. Esitykset kuvaavat elämän kaikkia osa-alueita pyrkien lähestymään myös monimutkaista, rankkaa ja vaikeaa maailmaa. Joskus lopputulos on hauska, joskus tylsä, joskus hajottava. Toisinaan esitys murtautuu omaan maailmankuvaan ja alkaa kasvaa siellä uusina kiehtovina ajatuksina.

Taide luo tiloja kohdata se, mikä näyttäytyy vieraana ja outona. Taidetta voisikin hyvin pitää lääkkeenä ajassamme voimistuvaan polarisaatioon. Yhteiskunnan polarisaatiosta puhuttiin jo silloin, kun olin lukiossa. Kaikki tuolloin nähtävissä olleet ilmiöt ovat kymmenessä vuodessa vahvistuneet eksponentiaalisesti. Yhteistä pohjaa keskustelulle ei tunnu löytyvän. Koen pelottavana sen, että taiteen ja tieteen arvostus on tässä maassa niin heikkoa, että niiden rahoitusta ajetaan jatkuvasti alas. Pelottavana koen myös sen, että yleisö ei koe esityksiä sellaisiksi, joihin se haluaisi osallistua. Pelkään maailmaa, jossa ihmiset kieltäytyvät kohtaamasta toista.

Kuka rakastaisi taidetta sellaisena kuin se on? Taide puolustaa ajattelun vapautta ja muutosta konservatiivisena pelotteluretoriikan aikana. Haluan rohkaista ajattelemaan siten kuin hyvä esitys ajattelee. Se päätyy ennemmin kysymään lisää kysymyksiä kuin vääntämään rautalangasta monimutkaisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Itsensä altistaminen teatterin sosiaaliselle tapahtumalle voi tuntua turvattomalta verrattuna siihen, että tarttuu päivästä toiseen johonkin, jonka jo tuntee. Voi joutua hetkellisesti hukkaan, eikä Chat GPT osaakaan auttaa. Jos Aristoteles joskus lähtikin esityksestä kesken tai jätti kerta kaikkiaan tulematta paikalle, tämä kieltäytyminen tekona ei kuitenkaan ollut se, jota ajattelemme yhä 2000 vuotta myöhemmin. Tätä tekstiä varten luomani imaginaarisen Aristoteleen viesti on selvä: Jos et ymmärrä, tutki syvemmin. Jatka kysymistä.

Lähde
Constantino, T.  3.9.2024. “Is AI quietly killing itself – and the Internet?”. Forbes Australia. Viitattu 17.12.2024. https://www.forbes.com.au/news/innovation/is-ai-quietly-killing-itself-and-the-internet/

Kirjoittaja

Anna Kirvesniemi on dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen opiskelija, joka vihaa draaman ekonomiaa, rakastaa rönsyillä ja kysyy, kunnes kuvittelee ymmärtävänsä.