Taiteen merkityksettömyydestä ja taiteellisesta ajattelusta

4.10.2024 4 Tykkää 0 kommenttia

Kun kulttuurialan epätoivo ajaa meidät perustelemaan olemassaoloamme mitattavalla tuottavuudella, on olennaista löytää myös perusteita, jotka korostavat merkityksettömyyden merkityksellisyyttä, pohtii varadekaani Ville Sandqvist blogikirjoituksessaan.

Kun elämän arvokkuus ja taiteen merkityksellisyys on täydellisesti menetetty, kun rasististen kommenttien kuittaaminen vitseiksi ja harmittomiksi heitoiksi on vallitseva yhteiskunnallinen diskurssi, kun arvot on myyty ikuisen talouskasvun nimissä ja valtiollisen väkivallan hyväksyminen ajaa kaiken muun ylitse – on tekijänä sitten Venäjä, Kiina, Israel tai joku muu –, kun siis nihilismi ottaa vallan, on hyvä lukea esimerkiksi Mihail Šiškiniä. Hänen mukaansa taide – merkityksetön ja turha – on kuin se tyhjiö, joka muodostuu lentokoneen yläpuolelle ja pitää sen ilmassa.

”Kysymykseen, kuka tarvitsee vielä yhtä uutta kirjaa, kun maailmassa muutenkin ilmestyy miljoonia uusia kirjoja, on vain yksi rehellinen vastaus: ei kukaan.
Ja yksinomaan siinä on kirjallisuuden voima. Ei heikkous vaan voima.
[—]
Irtautuakseen maasta ja noustakseen lentoon todellinen kirjallisuus ei tukeudu lukevaan yleisöön vaan imeytyy taivaalle. Ja vie lukijan mukanaan.”

Näin kaiken läpäisevänä nihilismin, arvotyhjyyden, aikakautena taiteen mieltäminen tyhjiönä, tyhjyytenä, joka imaisee meidät mukaansa, on minusta sekä riemukas että lohdullinen. Se, että nihilistit ovat äänekkäästi kertoneet meille, että taide on turhaa, että se on merkityksetön luksustuote, on tehnyt tämän tyhjiön näkyväksi. Ja on luonnollisesti jopa voimistanut sitä. Tyhjyys tässä sen kuin tyhjenee, siis kasvaa. Merkityksettömyys lisääntyy ja imaisee aina useamman imuunsa.

Merkityksetön tyhjiö ei tietenkään ole vailla merkitystä. Ilmaton tila, joka syntyy lentokoneen siipien yläpinnalle ja pitää alipaineen voimalla koneen ilmassa, on huima voima.

Merkityksetön tyhjiö ei tietenkään ole vailla merkitystä. Ilmaton tila, joka syntyy lentokoneen siipien yläpinnalle ja pitää alipaineen voimalla koneen ilmassa, on huima voima. Tähän voimaan Šiškin viittaa, tähän merkitykselliseen merkityksettömyyteen. Se on jollakin tavalla johdon- ja yhdenmukainen taiteen itseisarvon kanssa. Sillä ei ole välinearvoa, ei lisäarvoa, ei markkina-arvoa, eikä se saa tulosta, ei siis yhtään mitään, aikaan. Suihkumoottorin tehokkuus sen sijaan saa aikaan tulosta. Mutta pysyäkseen ilmassa ja päästäkseen tulokseen on se täysin riippuvainen tyhjästä tilasta siipien yläpuolella.

Edellä kuvattu tuntuu helposti saivartelulta, keinotekoiselta jaarittelulta ja ristiriitojen jonninjoutavalta pallottelulta. Kielikuvilla brassailulta. Se, mitä me arvostamme ja minkä katsomme olevan yhteiskunnallisesti tärkeää, on kuitenkin se näkyvä suihkumoottorin aikaansaama tulos, mitattava arvonnousu, vaikutus, ymmärrettävä, rationaalinen ja artikuloitu jälki.

Nykyisessä arvottomassa ilmapiirissä me taiteilijat olemme koronakurimuksesta lähtien nousseet aina vain näkyvämmin barrikadeille vaatimaan arvostusta, kunnioitusta ja kestävää rahoituspohjaa. Olemme perustelleet olemassaolomme merkityksellisyyttä ja keskusteluun on, epätoivon lisääntyessä, hiipinyt perusteluja luovan talouden markkina-arvosta ja taiteen soveltavista käytännöistä sosiaalityössä, hyvinvoinnissa ja terveydenhoidossa. Yrittäjyyttä ja markkinatalouden lainalaisuuksia on haluttu ajaa sisään, liiketoimintaosaamista taide- ja kulttuurialoille. Myös meistä halutaan, ja me haluamme, saada tehoja irti. Ymmärrettävästi, kun koemme itsemme uhatuiksi, liitymme markkinoiden diskurssiin.

Samalla kun kulttuurialan epätoivo, yhdistettynä markkinaehtoiseen panos–tulos-ajatteluun, ajaa meidät perustelemaan olemassaoloamme mitattavalla tuottavuudella, on olennaista löytää perusteita, jotka korostavat merkityksettömyyden merkityksellisyyttä. Se ei ole helppoa, koska taiteellisen toiminnan ja taiteellisen ajattelun diskurssi on markkinataloudelle täysin vieras, käsittämätön, mieletön, mieltä vailla oleva diskurssi. Mitään todellista yhteisen keskustelun ja argumentaation aluetta ei ole.

Taiteellinen ajattelun on Taideyliopiston strategiassa. Se kuvataan ”mahtavaksi muutosvoimaksi”. Taiteellinen ajattelu herättää usein paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, myös Taideyliopiston sisällä. Se koetaan epämääräiseksi. Ei tiedetä, mitä sillä oikein tarkoitetaan, mihin sillä viitataan. Sitä viljellään eri tilanteissa, eri diskursseissa, ja käytetään eri tavoin.

Itse ajattelen, että juuri tämä, että se pakenee määritelmiä, muuttuu moneksi, asettuu käyttöön ja onkin sitten jotain muuta, kuvaamatta kuvaa taiteellista ajattelua. Taiteellinen ajattelu on esimerkiksi tämän blogin verran, häviävän hetken, Mihail Šiškinin alipaineinen tyhjiö, joka nostaa meidät ilmaan.

Filosofi Juha Varto vuorostaan toteaa:

”Kun ryhtyy toimeen, joka edellyttää taiteellista ajattelemista, virittäytyy tavalla, joka ei ole jokapäiväistä: tulee valppaaksi omalle passiivisuudelleen, aistisuudelle ja kehollisuudelle, tälle kolminaisuudelle, joka tekee mahdolliseksi antautua, avautua ja ottaa vastaan. Mitä kulloinkin ottaa vastaan, on vähemmän tärkeää. Tärkeää on, että sallii itsensä toimivan paljastajana, valaisijana, ikään kuin välittäjänä maailmalle.”

Kirjoittaja

Ville Sandqvist
Opetuksesta vastaava varadekaani
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

Lähteet

Šiškin, Mihail: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. WSOY, EU, 2024.

Varto, Juha. 2008. Taiteellisesta ajattelemisesta. SYNNYT / ORIGINS, 3/2008, 46–63. Saatavilla myös verkossa.