Tohtorikoulutuksesta ja sen tarkoituksenmukaisuudesta

2.4.2020 0 Tykkää 0 kommenttia Karoliina Pirkkanen

”Sibelius-Akatemia on ollut musiikkialan tohtorinkoulutuksessa kansainvälisesti tärkeä tiennäyttäjä”, muistuttaa Marcus Castrén.

Kirjoittaja: Marcus Castrén

Katsoin pikkupoikana Pekka ja Pätkä-elokuvaa, jossa Pätkä kehuskeli tiedollisilla valmiuksillaan kun oli käynyt kiertokouluakin. Seurasi ankaraa sanailua, jonka lopputulemana Pekka lempeästi kyseenalaisti keskustelukumppaninsa muodollisen pätevyyden: ”Taesitpa kiertee veärään suuntaan”.

Jos muistan oikein yli puolen vuosisadan taakse, oli debatissa siis kyse koulutuksesta ja sen tarkoituksenmukaisuudesta. Pinnanalaisina sivuteemoina olivat epäilemättä myös ammattikuvien uudistumistarpeet ja koulutuksen toteuttaminen sekä yksilöä että yhteisöä hyödyttävällä tavalla.

Näitä samoja teemoja on viime vuosikymmeninä pohdittu kuumeisesti myös musiikkiyhteisön sisällä. Muusikkojen koulutus on uudistunut voimakkaasti, ja kaikkein näkyvimmin tämä on tapahtunut tohtorikoulutuksen käynnistymisen myötä. Ensimmäiset korkeimman akateemisen oppiarvon tavoittelijat valmistuivat Sibelius-Akatemiasta 30 vuotta sitten. Yhteisöllä on siis sovelias hetki tarkastella tehtyjä linjauksia ja niiden seurauksia. Olemmeko edenneet vakaasti vaiko kiertäneet kehää, kukaties Pätkän tavoin vieläpä väärään suuntaan hairahtuneina?

Lähtekäämme liikkeelle tunnistamalla ne kolme tohtorinkoulutusvaihtoehtoa, jotka Sibelius-Akatemia tarjoaa. Tutkijakoulutettavat tekevät samanlaisen väitöskirjan kuin tiedeyliopistoissakin. Taiteilijakoulutettavien opinnäyte on suurimmaksi osaksi taiteellinen, koostuen tyypillisesti konserttisarjasta. Lisäksi on väitöskirjaa pienempimuotoinen tutkielma. Soveltajakoulutettavat tekevät projektikohtaisesti hahmoteltavan kokonaisuuden. Se voi sisältää monia erilaisia osioita ja painotuksia, kunhan kokonaisuus on vaativuustasoltaan ”tohtoritasoa”.

Tutkijakoulutuksen käynnistyminen oli siinä mielessä tasaista menoa alusta saakka, että kouluttajat värvättiin poikkeuksetta tiedeyliopistojen puolelta, ja toimintaan saatettiin soveltaa yleisesti koeteltuja akateemisia periaatteita. Soveltajakoulutus on puolestaan tuottanut joukon erinomaisia tutkintoja, mutta valmistujamäärältään pienimpänä ja luonteeltaan lukkoonlyödyn ei-lukkoonlyötynä sen näkyvyys Sibelius-Akatemian tohtorikoulutusta koskevassa keskustelussa on ollut suhteellisen vähäinen.

Jäljelle jää taiteilijakoulutus. Sen osuus julkisuudesta on ollut niin suuri, että talon ulkopuolelta katseltaessa se on käytännössä samastunut koko tohtorinkoulutukseemme.

Epäilevillä Pekoilla vaikuttaisi tyypillisesti olevan kaksi kriittistä huomiota taiteilijakoulutuksen suhteen. Ensinnäkin, voiko taiteellinen työskentely ylimalkaan olla ”tohtoritasoa” siinä mielessä, että ympäröivä yhteisö voisi alistaa sen tuotokset kriittiselle tarkastelulle joidenkin yhdessä työstettyjen periaatteiden ja käytäntöjen valossa? Toiseksi, voiko taiteellisen toiminnan yhteydessä syntynyttä ja siitä ammentanutta tiedontuotantoa kutsua ”tutkimukseksi”?

Minun mielestäni vastaus kumpaankin kysymykseen on sama, voi. Nämä kaksi asiaa ovat punoutuneet yhteen kuin köyden säikeet. Taiteellinen työskentely toimii analyyttisen havainnoinnin ja käsitteenmuodostuksen perustana ja kaikupohjana, ja saavutetut tulokset kannustavat taitelijaa artikuloimaan työtään ja ajatuksiaan edelleen.

Taiteilijakoulutusta koskevan keskustelun taustalla lymyää aina vain romanttinen taiteilijakuva: muusikko/taiteilija on jalat irti maasta oleva hurmioitunut nälkäkurki, joka kärsii puhtaiksi tuskan attribuutteja sibeliaanisessa hengessä. Tämä kuva on yhtä mieletön ja aikansa elänyt kuin ajatus naisen paikasta kotona. Taiteilijat ovat oikeasti fiksuja, ja he haluavat analysoida ja systematisoida työssään syntyneitä havaintoja. He haluavat myös jakaa tämän työnsä tuloksia muille, eksakteilla ja yhdessä koetelluilla sanallistamisen tavoilla.

Oma (tutkijakoulutuksen saaneen henkilön) näkökulmani taiteilijoiden tohtorikoulutukseen on yksinkertainen: esittävillä taiteilijoilla ja säveltäjillä on musiikillista tietoa ja ymmärrystä jota ei ole kenelläkään muulla. Tämän tiedon ja ymmärryksen tunnistaminen, kirjaaminen, jäsentäminen ja näkyväksi tekeminen on järkevää, koska siitä hyötyy koko musiikkiyhteisö, ja laajemminkin, kaikki ne ihmiset joille musikki ja muu kulttuuri on tärkeätä.

Tavoitteen saavuttaminen ei toki ole mutkatonta, sillä aiemmin sanallistamattoman tiedon ja ymmärryksen näkyväksi tekeminen on erittäin vaikeata. Tarkastelun polttopisteessä ovat tällöin useimmiten tiedon keräämiseen ja käsittelyyn sekä uuden tiedon tuottamiseen tarvittavat menetelmät. On mietittävä mitkä perinteiset menetelmät ja käsitevälineet ovat soveltuvia taiteilijataustalta ponnistavan tutkijan työkaluiksi, mitkä taas eivät. On myös käännettävä katseet kohti kokonaan uusia menetelmällisiä ratkaisuja, jotka ovat kukaties vasta hahmottumassa.

Tarkoittaako tämä sitä, että työ olisi jotenkin alkutekijöissään ja olisimme toistaiseksi vielä tuomittuja hapuilemaan pimeässä? Ei alkuunkaan. Todisteena tästä pidän esim. kommentteja, joissa tiedeyliopistojen edustajat ovat luonnehtineet taiteilijataustaisten opiskelijoittemme tohtorihankkeita sanoen, että ne täyttäisivät mallikkaasti heidän yliopistonsa väitöskirjaprojekteille asettamat vaatimukset.

Olen ollut mukana Sibelius-Akatemian tohtorinkoulutushankkeessa alusta saakka, ensin opiskelijana ja sitten opettajana. Emme tietenkään ole selvinneet ilman käynnistysvaikeuksia ja muita kitkatekijöitä, mutta ne kuuluvat asiaan. On ollut suuri ilo ja etuoikeus saada osallistua näin tärkeän ja kauaskantoisen suomalaisen kulttuurihankkeen toteuttamiseen. Sibelius-Akatemia ja sen DocMus-tohtorikoulu ovat olleet musiikkialan tohtorinkoulutuskysymyksissä kansainvälisestikin tärkeitä tiennäyttäjiä. Olkoot ne sitä kaksin verroin kun koulutuksen 60-vuotispäivät aikanaan koittavat.