Tulkinta: teoksen laiminlyöntiä vai elävöittämistä?

17.9.2025 0 Tykkää 0 kommenttia Laura Lehtinen

Sibelius-Akatemian viulistiopiskelija Viljami Kemppinen pohtii kanonisoidun musiikin esityskäytäntöjä ja tulkinnan vapautta

1900-luvun aikana klassisen musiikin maailma koki suuria mullistuksia. Debussyn,
Stravinskyn ja Schönbergin sekä myöhemmin Cagen, Messiaenin ja Stockhausenin
kaltaisten säveltäjien myötä yleisesti hyväksytyt käsitykset tonaalisuudesta, rytmistä,
rakenteesta ja musiikin luonteesta muuttuivat tai ainakin laajentuivat merkittävästi.
Tarkat säännöt harmonian, äänenkuljetuksen ja muodon käsittelystä vapautuivat tai
menettivät merkitystään ja säveltäjät rupesivat käyttämään säveliä – sekä ääniä
ylipäätään – ilman ulkopuolisia rajoitteita.

Samalla kun säveltämisessä vapaus kasvoi, esiintymisessä muutos oli pitkälti
päinvastainen. Yksilöllistä ilmaisua korostavasta ja improvisaation sallivasta
romanttisesta perinteestä siirryttiin kohti modernia, eksaktimpaa ja säännellympää
soittotapaa. Toki aina on ollut tiettyjä ihanteita, mutta 1900-luvun myötä ne kenties
vakiintuivat entisestä vahvemmin. Säveltäjän tarkoitusperien täsmällisestä
määrittämisestä ja toteuttamisesta tuli soittajan päätehtävä, silloinkin kun niitä on
mahdotonta yksiselitteisesti selvittää. Vaikka mieltymyksissä on eroja, “hyvän
esityksen” määrittävät tekijät ovat kuitenkin nykyään suurimmalta osin hyvin
vakiintuneita kautta linjan. Niihin kuuluu kuhunkin kappaleeseen liittyviä mm.
äänenlaatuun, tempoihin, fraasien muotoiluun, ajankäyttöön ja artikulaatioon liittyviä
perinteitä, joiden haastamista ei yleisesti ottaen katsota hyvällä. Näitä perustellaan
monesti tyylinmukaisuudella, vaikka käytännöt olisivat syntyneet vasta vuosikymmeniä
tai –satoja itse teosten jälkeen.

Klassisen musiikin piirissä instituutioilla ja perinteillä on suuri rooli. Vaikka niillä lienee
osittain paikkansakin, monesti niiden vaikutus on kuitenkin taiteellista vapautta ja siten
monimuotoisuutta rajoittava. Vahvat rakenteet ja homogeeninen kulttuurikenttä
mahdollistavat esteettisten ja taiteellisten lähtökohtien säännöstelyn. Uusien,
persoonallisten tyylien ja ratkaisujen löytämiseen kannustamisen sijaan soittoa
mitataan sillä, kuinka hyvin tai “oikein” ennalta määrätyt vaatimukset toteutuvat. Tällä
lienee yhteys myös opetuksen opettajalähtöisyyteen, kun suurin osa opetuksesta
keskittyy “korjaamaan” yleisestä tavasta poikkeavia tapoja. Konserttien, kilpailujen,
tutkintojen ja koesoittojen päätavoitteeksi tulee musiikin ammattilaisten
miellyttäminen taide-elämyksien yleisölle välittämisen – tai yleisön kanssa kokemisen –
sijaan. Omaa taiteellista ääntään saa etsiä aikaisintaan silloin, kun on “todistanut”
kykenevänsä soittamaan halutunlaisesti ja saanut jonkin verran nimeä.

Tilanne on mielestäni ongelmallinen monestakin syystä. Kenties suurin on jo aiemmin
mainitsemani taiteellisen vapauden rajoittuminen. Se vie muusikoilta mahdollisuuden
ilmaista itseään ja pienentää yleisöllekin mahdollisten musiikkikokemusten kirjoa.
Mikäli opiskelija kokee vaatimukset liian ahtaiksi, se voi vähentää motivaatiota ja siten
johtaa huonompiin tuloksiin tai ajaa kokonaan pois alalta. Vaatimusten täyttämisen
paine aiheuttaa myös usein virheiden pelkoa ja ylimääräistä esiintymisjännitystä.
Lisäksi tiukat esiintymiskäytännöt voivat rajata pois yleisöä, joka saattaisi kiinnostua eri
tavalla tulkitusta musiikista. Jos vaikkapa taidenäyttelyissä olisi pelkästään
mahdollisimman yksityiskohtaisia realistisia maalauksia, moni abstraktimman tai
tyylitellymmän taiteen ystävä kävisi paljon harvemmin näyttelyissä, jos lainkaan. Jos
ihminen tulisi esittää maalauksissa valokuvamaisesti, ei meillä olisi Picasson tai
Schjerfbeckin myöhäistuotannon kaltaisia teoksia.

Yleinen vasta-argumentti vapaampaa tulkintaa vastaan on, että teosten luonnetta ei
saa muuttaa liikaa. Mutta verratakseni vielä kuvataiteeseen, esimerkiksi merimaiseman
merellisyys säilyy ja välittyy, oli sen maalannut sitten Turner, Monet tai van Gogh,
erilaisista tyyleistä huolimatta. On siis olemassa laaja kirjo tulkintamahdollisuuksia
historiallisen tiedon ja alkuperäisen notaation mahdollisimman tarkan hyödyntämisen
ja alkuperäisteokseksi liki tunnistamattoman esityksen välillä. Nähdäkseni on esittäjän
päätös, millaisia valintoja haluaa tehdä. Vastaavasti yleisö saa päättää, mitä pitää
kyseisistä valinnoista. Luonnollisesti useiden esiintyjien ja säveltäjän tai säveltäjien
tehdessä yhteistyötä esityksen valmistamisessa päätökset tulee tehdä työryhmän
kesken.

Usein kuulee, että säveltäjää ja musiikkia tulee kunnioittaa pitämällä esitys
mahdollisimman “alkuperäisenä”, ilman soittajan omaa ulosantia. Ehdotan, että asian
voisikin nähdä siltä kantilta, että musiikki inspiroi ja elähdyttää musisoijaa niin, ettei jää
muuta vaihtoehtoa kuin korostaa ja tuoda esille juuri sitä, mikä häntä
henkilökohtaisesti sytyttää. Näin oman mielikuvituksensa kanavoiminen ei olekaan
sävellyksestä piittaamattomuutta, vaan mitä suurin taiteellinen kunnianosoitus. On
myös pohdittava, mikä oikeastaan määritellään alkuperäisteokseksi: nuottinotaatio,
kantaesitys vai kaikki esitykset yhdenvertaisesti. Vaikka nuottia itsessään voidaankin
pitää taideteoksena, ei se silti ole se muoto, jossa sävellykset yleensä on tarkoitettu
esitettäväksi. Aikalaisesitysten tutkiminen on sekä historiallisesti että taiteellisesti
arvokasta. Tiedon hyödyntämisessä on kuitenkin jälleen eri asteita esimerkiksi
soittimen, soittotyylin ja fraseerauksen valintojen suhteen. Lisäksi historiallisista
lähteistä käy ilmi, kuinka tavat vaihtelivat ajan, maantieteellisen sijainnin ja soittajan
mukaan. Nähdäkseni kun kappale syntyy säveltäjän ja soittajan yhteistyönä,
molemmilla on siihen tasavertainen, vaikkakin keskenään jokseenkin erilainen,
taiteellinen vaikutusvalta. Ei siis voida väittää aukottomasti, että jokin esitys olisi
“alkuperäisempi” tai “aidompi” kuin toinen.

Toivoisin laajemman esiintymiskäytäntöjen kirjon sallivan muutoksen lähtevän
nykyisistä musiikin opiskelijoista. Taidekentän tulevina (ja jo nykyisinä) vaikuttajina
meillä on mahdollisuus uudistaa perinteitä, kumoamatta niitä kuitenkaan täysin.
Opiskeluajan konserteissa, ja miksei toki myöhemminkin, on mahdollisuus kokeilla
rajoja ja muodostaa omaa näkemystään – tilaisuus pitää vain ymmärtää hyödyntää.
Nuoret opettajat voivat opettaa erilaisia näkemyksiä sallivammin, tinkimättä opetuksen
ja musiikin laadusta. Muutos vaatinee myös uudenlaista taiteilijuutta, niin
periksiantamattomuudessa oman visionsa suhteen kuin tarkoituksensa ja ajatuksensa
muille ilmaisemisessakin. Omintakeisuutta saattaa olla helpompi lähestyä, kun sen
kerrotaan olevan tietoista ja sen syitä avataan. Lopulta kuitenkin vaaditaan myös
portinvartijoiden, eli ammattilaisten ja päättävissä elimissä olevien, hyväksyntä, ja se
vaatii aikaa. Asian eteen on jo onneksi tapahtumassa paljon: erilaisia historiallisia
esittämistapoja tutkitaan, mm. improvisaation opetus yleistyy ja orkesterit korostavat
soittajien merkitystä taiteilijoina kapellimestarin rinnalla. Sikäli elämme mahdollisesti
hyvin mielenkiintoista ja innostavaa aikaa. Aiempaa monipuolisempien tulkintatapojen
läpimurto kohtaa varmasti vastarintaa eikä tapahdu ilman vaivannäköä ja
uskaliaisuutta, mutta toisaalta nykytilanne antaa muusikoille tilaisuuden avartaa
esittämisen mahdollisuuksien rajoja ja luoda kokonaan uusia tyylejä

Kirjoittaja

Viljami Kemppinen on maisterivaiheen viulunsoiton opiskelija Sibelius-Akatemiassa.
Teksti on syntynyt Tekstitaidot 2B -opintojaksolla keväällä 2025.