Vallan ja vastuun talo – ajatuksia Taideyliopiston kansallisesta asemasta

4.3.2022 2 Tykkää 0 kommenttia

Taideyliopiston valta taiteen tilan määrittämisessä valtakunnallisesti on pelottavan suuri, ja suuren vallan myötä tulee vastuu.

Viimeisimmässä Taide-lehden numerossa 1/2022 pohditaan usean artikkelin voimalla taidekoulutuksen tilaa, taiteen vapautta ja taiteilijan työn erityisyyttä suhteessa muihin ammatteihin. Kirjoituksissa pohditaan tutkimuksen ja tutkintojen mielekkyyttä taidekoulutuksen yhteydessä, yliopistojen ja korkeakoulujen suuntaamista taideopintoja yhteiskunnallisesti hyödyllisiksi ajateltuihin erikoistumisopintoihin kuten esimerkiksi soveltavan taiteen koulutukseen, ja yhtenä säikeenä artikkeleissa kulkee taiteilijan elantoon liittyvät kysymykset. Kenen tulisi kustantaa taiteilijan kallis ammatinharjoittaminen, jos lähipiirissä ei ole omaa mesenaattia? Onko yhteiskunnalla oikeutta säädellä taiteen vapautta eettisin periaattein tai odottamalla jonkinlaista tulosvastuuta julkisen rahoituksen vastineeksi? Miten taiteilijan työ eroaa jostakin muusta ammatinharjoittamisesta?

Kuvataiteilijana ja taiteilija-tutkijana olen tullut miettineeksi vuosikymmenten(!) vieriessä samoja kysymyksiä, ja viimeisten kolmen vuoden aikana Taideyliopistossa tutkimuksesta vastaavan vararehtorin työn myötä mukaan on tullut kysymys tämän taidealat yhdistävän yliopiston valtakunnallinen vastuu niin koulutuksen suuntaamisen, laadun kuin taiteen ja taiteilijan aseman suhteen.

Taiteilijoita kouluttavana yliopistona meidän tehtävämme on antaa opiskelijoille usko, että taiteilijan äänellä, kuulukoon teosten kautta tai taiteilijan puheena, on merkitystä niin yksilöille kuin yhteiskunnalle. Taiteilijan äänen kuulumisen mahdollistamiseen kuuluu keskeisesti tutkimuksen vahvistaminen sekä taiteilijalähtöisesti että luomalla taiteen tutkimukselle ympäristö, jossa tutkija on välittömässä taiteen tekemisen läheisyydessä, vaikkei itse olisikaan taiteilija. Kaikkien taiteilijoiden ei tarvitse kouluttautua tutkijoiksi, mutta on tärkeää, että meillä on taiteilija-tutkijoita, joiden taiteelliseen toimintaan liittyy tutkimus ja sen kautta artikuloitu toisinajattelijuuteen liittyvä tiedonmuodostus. Usein asia esitetään päinvastoin: tutkimukseen liittyy taiteellista toimintaa. Mutta ydin on juuri siinä, että taiteelliseen toimintaan liittyy tutkimusta.

Oma muistoni vuosikymmenten takaa: Kuvataideakatemia Ruttopuiston kupeessa Yrjönkadulla. Olen teoriatunnilla ja aihe liittyy taidehistoriallisiin tulkintoihin taiteilijan intentioista. Olemme lukeneet tekstejä, jotka ovat mielestäni täyttä hölynpölyä. Ajattelen, että miksei meiltä taiteilijoiksi kasvavilta kysytä mitään, miksi ne puhuvat meistä, eivät keskustele meidän kanssamme.

Vertaan taiteellista tutkimusta alkuperäiskansatutkimukseen. Kulttuuria voidaan toki katsoa ulkoapäin ja usein sieltä näkee kirkkaasti sellaista, mikä läheltä katsottuna on sumeaa. Mutta etäisyys aiheuttaa myös ymmärtämisen vaikeutta, kuuloharhoja, tärkeiden yksityiskohtien katoamista, merkitysten vääristymistä ja yhteyksien hukkaamista. Taideyliopiston on tärkeää voimistaa paitsi taiteilijoiden myös taiteilija-tutkijoiden ääntä ja toimia siltana taiteen tutkimuksen suuntaan myös oman yliopistomme ulkopuolelle. Meillä on kansallinen vastuu uusien sukupolvien kouluttajana ennen kaikkea taiteilijalähtöisesti. Tämä on yksi syy, miksi olemme panostaneet voimakkaasti taiteilijalähtöisen pedagogiikan tutkimukseen. Alan ensimmäinen professuuri on perustettu Saastamoisen säätiön tuella Kuvataideakatemiaan 2021.

Teatterikorkeakoulu, Sibelius-Akatemia ja Kuvataideakatemia määrittelevät pitkälti taiteen tekemisen tavat, opettamisen metodit, taiteen arvot ja etiikan valtakunnallisesti, halutaan tätä tai ei. Musiikkiopistot, kuvataidekoulut, maakunnalliset orkesterit ja teatterit toimivat suuressa määrin Taideyliopistosta valmistuneiden ammattilaisten voimin. Muutamat jäljellä olevat taide- ja kulttuurialojen koulutusta tarjoavat ammattikorkeakoulut, sekä Aalto-yliopisto että Lapin yliopisto valmistavat eri taidealojen osaajia, mutta pääasiallinen vastuu on Taideyliopistolla. Töölössä ja Sörnäisissä kasvaa joukko, joka asettuu eri puolille maata opettamaan ja tekemään taidetta. Teakista valmistuneet ohjaajat ja näyttelijät löytävät itsensä maakuntakeskuksista ja määrittelevät, mitä yleisö katsoo Kokkolassa, Kajaanissa, Joensuussa, Seinäjoella, Rovaniemellä, ties missä. Sibelius-Akatemian kasvatit soittavat orkestereissa ja opettavat musiikkiopistoissa ja ammattikorkeakouluissa pitkin metsäkyliä tai vievät suomalaista musiikkibrändiä ympäri maailmaa. Kuvataideakatemian kasvattien teokset täyttävät julkisia tiloja, museoita, gallerioita. He opettavat vapaan sivistystyön parissa, ammattikorkeakouluissa, lasten ja nuorten kuvataidekouluissa, ja tekevät aikalaistaiteen sisältöjä ja arvoja todeksi siellä missä vaikuttavatkin. Jo tällä hetkellä moni viime vuosina esikoisteoksen julkaissut kirjailija on opiskellut Taideyliopistossa muita taidealoja jo ennen varsinaisen kirjoittajakoulutuksen alkamista.

Taideyliopiston valta taiteen tilan määrittämisessä valtakunnallisesti on pelottavan suuri, ja suuren vallan myötä tulee vastuu. Koska olemme yliopisto, meillä on vastuu olla selkeä käsitteissä, joita käytämme. Meillä on vastuu tuottaa kriittistä ajattelua. Taide-lehden numero herätti paljon ajatuksia tavasta, jolla taidemaailman monimutkaisuutta sanallistetaan. Yhdessä lauseessa hehkutetaan, miten ulkomailla, siellä jossakin muualla, taideopiskelijoita integroidaan taidemaailman käytänteisiin jo opiskeluaikana valmentamalla portfolioiden tekemisessä ja omien töiden esittelyssä. Jos saman ilmaisisi siten, että opiskelijoille annetaan koulutusta markkinoinnissa ja itsensä myymisessä, syntyisi mekkala taiteen itseisarvon ja aineettomuuden puolesta. Jos koulutusta järjestävä taho puhuu työelämätaidoista tai elinkeinotoiminnasta, tyrmätään ajatus taiteen vapauden vastaisena. Välittäjäportaan pitäisi kyetä myymään täydellisen epäkaupallista taidetta, olkoon taidemuoto mikä tahansa. Taiteilijan tulisi kyetä verkostoitumaan ja elämään taiteensa tuottamalla tulolla myymättä varsinaisesti mitään. Taiteilijan on parasta olla taikuri.

Meillä on yliopistona haasteita. Miten vaalia taiteen autonomiaa ja käydä hedelmällistä keskustelua ympäröivän maailman kanssa, jonka osa myös taloudellisten realiteettien ehdoilla toimiva taidemaailma on? Miten tuottaa uutta tietoa taiteellisen tutkimuksen ja taiteen tutkimuksen välitiloissa, jossa tapahtuu käsitteiden uudelleen määrittelyä (mitä on esimerkiksi taito oman aikamme yhteydessä?), uusien käsitteiden syntymistä, vanhan kyseenalaistamista? Miten vastata koulutuksella aidosti taiteen monimuotoistumiseen, kansainvälistymisen luomaan länsimaisen taidekäsityksen kyseenalaistamiseen?

Taideyliopiston on toimittava suunnan näyttäjänä juuri siksi, että olemme yliopisto, että meillä tehdään tutkimusta, että meiltä valmistuu tohtoreita aloilta, joissa muut yliopistot eivät anna tohtorikoulutusta. Meidän on toimittava yhteistyössä koko taidekentän kanssa ja myös taiteen tutkimuksen kentän kanssa. Meidän on osoitettava, että taiteilijaksi voi kasvaa moneen suuntaan. Ei ole yhtä tapaa olla menestynyt omalla alallaan. Eikä ole yhtä tapaa olla taideyliopisto, vaikka olisikin ainoa maassa. Vastuuta ainokainen ei voi kuitenkaan paeta.

Kirjoittaja

Jaana Erkkilä-Hill,
Taideyliopiston tutkimuksen vararehtori