Viikon alumni Heikki Laitinen: Kansanmusiikki on aina ollut kansainvälistä, kansojen välistä, globaalia.

20.3.2020 4 Tykkää 0 kommenttia

Haastattelu: Johanna Tarkkanen

Milloin havahduit olevasi kiinnostunut kansanmusiikista ja mitä silloin tapahtui?

Kasvoin Pohjois-Pohjanmaalla, Ylivieskassa ja Raahessa, ja minun nuoruudessani kansanmusiikki oli vielä läsnä vaikka vähitellen unohtumassa. Kuulin jopa karjalaista runolaulua ja itkuvirsiä. Syystä, jota en enää muista, innostuin lukioaikana asiasta niin paljon, että aloin omin päin tallentamaan, nuotintamaan ja sovittamaan kansanlauluja, hengellisiä ja maallisia. Kansanmuusikon ammattia ei ollut vielä keksitty, joten päätin ryhtyä klassisen musiikin säveltäjäksi. Kolmikymppisenä minusta kuitenkin sitten tuli itseoppinut kansanmuusikko.

Mitä kansanmusiikki sinulle merkitsee?

Historiallinen kansanmusiikki merkitsee minulle tyhjentymätöntä tutkimuksen ja taiteen tekemisen inspiraatiolähdettä. Paljon on tutkittu ja tehty, mutta huikean paljon on vielä löydettävää. Jotkut yrittävät selittää kansanmusiikkia valtioiden rajojen rajoittamaksi, mutta se on täysin toivotonta. Kansanmusiikki on aina ollut kansainvälistä, kansojen välistä, globaalia. Paikallista siitä tekee ennen kaikkea äidinkieli, kuten kaikki Suomen äidinkielet ja kuusituhatta muuta maailman äidinkieltä. Ne ovat kaikki sisaruksia keskenään ja kantavat kukin musiikeissaan jotain ainutkertaista ihmisen perintöä. Minulle oma äidinkieleni on syvällisin, muut musiikilliset kielet auttavat ymmärtämään, mistä ihmisenä olemisessa on kysymys. Laulu on ihmisen musiikin ydin, soitto sen paras kumppani. Yhdessä ne ovat ”ikäskun toinen, pyhempi kieli”, kuten Elias Lönnrot sanoi. Minä olen tietysti ensisijaisessa vastuussa omasta äidinkielestäni.

Mikä on mieleenpainuvin kansanmusiikkiin liittyvä kokemus?

Mitä vanhempaa, sen vaikuttavampaa. Viime vuosina olen ollut tallennusmatkoilla Vietnamissa ja Namibiassa. Maailman musiikeissa on vielä uskomattoman paljon vanhakantaisuutta ja sen mukanaan tuomaa ainutkertaista syvällisyyttä. Viron Setumaalla olen kokenut samaa. Kesällä 1985 olin mukana musisoimassa gambialaisen Jali Nyama Suson kanssa koralla ja kanteleilla. Laulettiin hänen laulujaan ja omia runolaulujamme. Kymmenet tuhannet vuodet hävisivät väliltämme: estetiikka, koko musiikillinen ajattelu oli samaa juurta. Se oli melkoinen kokemus. Mutta: yhtä mieleenpainuvia ovat ne hetket, kun tavalliset suomalaiset rohkaistuvat laulamaan omalla ainutkertaisen värisellä ja makuisella äänellään.

Mitä kiinnostavaa tapahtuu mielestäsi tällä hetkellä kansanmusiikin kentällä?

Parasta on se, että kansanmuusikot ovat taiteilijoina niin erilaisia, persoonallisia. Sen on kansanmusiikkiperinne totisesti ansainnut. Toisilla on hyvin voimakas suhde perinteeseen, toisilla viitteenomaisempi. Jotkut hakeutuvat arkaaisiin syvänteisiin, toiset äänenmuokkauksen ihmeelliseen maailmaan, jotkut yrittävät yhdistellä kaikkea mahdollista. (Näin olen itsekin tehnyt.) Erityisen hienoa on se, että myös vanhimmat (kansan)musiikin kerrostumat ovat saaneet muusikot innostumaan. Siitä on seurannut aina jotain uutta ja ennenkokematonta. Tuntuu siltä, että tällä hetkellä kansanmusiikissa poreilee enemmän kuin missään muussa musiikissa.

Kiitos Heikki Laitinen korvaamattomasta työstäsi kansanperinteemme hyväksi.

Kirjoittaja on Sibelius-Akatemian opiskelija ja mukana alumnimentorointiohjelmassa.
Lisätietoja Sibelius-Akatemian alumnitoiminnasta

Ohjelmassa mukana olevat aktorit ovat kirjoittaneet omista mentoreistaan uraan liittyviä tarinoita, joita saamme lukea kevään aikana perjantaisin Taideyliopiston alumniblogissa.