← Takaisin blogiin

Kun kukaan ei voi estää tanssimasta

Lue tammikuussa 2021 eläköityneen yliopistonlehtori Soile Lahdenperän haastattelu.

Soile Lahdenperä
Soili Huhtakallio

Vuodenvaihteessa yliopistonlehtorin tehtävistä eläköitynyt tanssit. toht. Soile Lahdenperä täytti tänä keväänä 66 vuotta. Hänellä on takanaan 50 vuotta tanssitaiteen parissa, kertoessaan lempeän hymyilevään tapaansa kuinka keho on jälleen yhtä joustava kuin 16-vuotiaana ennen tanssin aloittamista – eli ei siis kovinkaan. 

Jos nyt joku ei jostain syytä olisi asioista vielä perillä, niin tässä hieman matkamerkkejä: Lahdenperä toimi opettajana Teatterikorkeakoulussa eri mittaisissa jaksoissa vuodesta 1986 vuoteen 2021. Taiteellisen uransa aikana hän on koreografioinut nelisenkymmentä tanssiteosta ja toiminut tanssijana 34:ssa. Hän oli perustamassa tanssiteatteri Hurjaruuthia vuonna 1981, ja yhdessä Amsterdamissa opiskelleiden kollegojen (mm. Liisa Pentti, Pia Lindy, Katariina Vähäkallio, Anita Valkeemäki, Kirsi Niittyinperä) kanssa kansainvälistä Sivuaskel-festivaalia vuonna 1996. Lisäksi Lahdenperä toimi 20 vuoden ajan Zodiak – Uuden tanssin keskuksen hallituksessa ja taiteellisissa toimikunnissa. Vuonna 2013 hän väitteli tanssitaiteen tohtoriksi Alexander-tekniikasta koreografisen prosessin osana, ja vuonna 2018 hänet kruunattiin ritariksi – ei kun – tasavallan presidentti myönsi Lahdenperälle Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ritarimerkin ansioituneesta työstä tanssitaiteen parissa.

Vapaus valita

Toisin kuin usein kuulee taiteilijoiden ja taiteilijoista puhuttavan, Lahdenperälle ura tanssin parissa ei ole tuntunut vääjäämättömältä pakolta. Elämä on kuitenkin tapahtunut niin, että tanssi on ollut ja on Lahdenperälle kokonaisvaltainen ja rikas elämäntyö. On ehkä yllättävää kuulla, että kaikkein voimakkaimmin alalla pysymiseen vaikuttivat ne hetket, kun vastassa oli haasteita. 

Lahdenperä aloitti tanssin harrastamisen vuonna 1971 Helsingissä. Kolmen vuoden päästä hän siirtyi silloisen Tanssistudion ryhmään, josta hänet erotettiin vuonna 1977. Erotetuksi tulemisen aiheuttaman alun tyrmistyksen jälkeen avautui voimakas tunne vapaudesta. Ei tarvinnut enää pyrkiä ryhmässä ylläpidettyihin tanssijan raameihin, vaan oli ensimmäistä kertaa mahdollista määritellä ne itse. 

” Olin vapaa pakosta olla niin kuin tanssijan silloin kuului olla: pieni ja tekninen. Tajusin, että kukaan ei voi estää minua tanssimasta. Otin pankkilainan ja lähdin opiskelemaan New Yorkiin.” 

New York tarjosi mahdollisuuden opiskella Cunningham-tekniikkaa Viola Farberin tunneilla. Lahdenperä kävi myös Simone Fortin improvisaation opetuksessa, jossa korostuivat kehon viisaus ja kehon kuunteleminen tavoilla, joita ei Suomessa tuossa vaiheessa vielä laajemmin (tai ehkä ollenkaan?) tunnustettu. Kehon kunnioitus ja sen kuuntelun voima ovat olleet sittemmin Lahdenperälle tärkeitä asioita niin taiteellisen työn sisältöinä ja opetuksen otteena kuin omassa elämässäkin.

Merkittävä käännekohta oli vuosi 1992. Työskentely tanssin kentällä oli yhtä karua kuin nykyäänkin, ja tuolloin 37-vuotias tanssitaiteilija totesi tarvitsevansa joko psykoanalyysin tai Alexander-tekniikan syväluotauksen etsiäkseen itseään. Valinta kohdistui jälkimmäiseen. Tie joka johti aiheen pariin oli kuitenkin avautunut jo muutama vuosi aiemmin Tanssiteatteri Hurjaruuthin Pohjanmaan kiertueella.

Ennen kiertuetta Helsinkiin oli tullut Alexander-tekniikan opettaja Dick Gilbert, josta Lahdenperä oli kuullut suosituksia kollegoiltaan. Hän päätti kokeilla ja varasi suoraan useamman tunnin. Alexander-tekniikka on siis tekniikka, jossa keskitytään usein hyvin rauhalliseen tiedostavaan tyyliin perusliikkumiseen kuten istumaan meneminen, ylös nouseminen ja kävely. Kuten varmasti monilla paljoon liikkumiseen tottuneilla, Lahdenperänkin ensimmäiset tunnit kuluivat skeptisessä mielentilassa. Koska useampi tunti oli kuitenkin jo varattu, eikä niitä kehdannut enää perua. 

Tähän väliin sattui sitten tämä Hurjaruuthin Sirkus Marmaran kiertuematka (130:nes esitys), jolla oltiin ajamassa kohti pientä Pohjanmaalaista kuntaa, Pyhännälle. Kun oikean nimistä vierailukoulua ei löytynyt mistään, tajuttiin pian että ollaan kokonaan väärällä Pyhännällä. Johtopäätöstä seurasi kauhea kiire, ja marraskuisella liukkaalla tiellä ajettiin ojaan. ”Luisuin turvavyön läpi avautuneesta ovesta, jäin sen alle ja mursin pari kylkiluuta,” Lahdenperä kertoo. 

Samaan aikaan hän oli tanssijana Kirsi Monnin teoksessa, jonka ensi-illan oli tarkoitus olla viikko tämän marraskuisen kiertueen jälkeen. Se siirtyi vuodenvaihteeseen. Kun Lahdenperä sitten soitti peruakseen varattuja Alexander-tekniikkatuntejaan – nyt hyvällä syyllä – opettaja sai hänet kuitenkin houkuteltua paikalle. Onnettomuuden ja loukkaantumisen aiheuttama kehon säikähdystila purkautui jo ensimmäisen tunnin aikana. Tästä seurauksena Lahdenperä kävi intensiivisesti tunneilla kuntoutuen todella fyysisen teoksen ensi-iltaan vain reilussa kuukaudessa. 

Vuonna 1992 Lahdenperä päätti lähteä opiskelemaan Alexander-tekniikkaa Brightoniin Englantiin, tietämättä jäisikö tanssi kokonaan.

Inhibitio, eli ei-reagoiminen

Alexander-koulutus mahdollisti Lahdenperässä radikaalin itsen uudelleenajattelun. Alexander-tekniikan keskeinen termi on hieman vaikea kääntää suomeksi, mutta Lahdenperä käyttää siitä sanoja kuten ei-reagoiminen, pysähtyminen. Se tarkoittaa ärsykkeen liikkeellepanevasta toiminnasta pidättäytymistä. Alexander-tekniikka avautuukin parhaimmillaan syvälliseksi psykofyysiseksi harjoitteeksi.

”Alexander-tekniikka on minulle järkevöittämisen väline silloin, kun tunteet ja tulkinnat tulevat esteeksi nähdä tilanne ja sen mahdollisuudet. Tekniikan avulla harjoitan tietoista itsen käyttöä ja se mahdollistaa havainnoivan läsnäolon tässä hetkessä.” (Lahdenperä, 2013)

Valmistuttuaan Alexander-tekniikan opettajaksi 1995, Lahdenperä alkoi pohtia tapoja yhdistää tanssi ja Alexander-tekniikka. Hän totesi taiteellisen tutkimuksen ja tohtoriopinnot yhdeksi mahdollisuudeksi. Sitä varten täytyi kuitenkin olla ensin maisteri. Keskikoulun oppimäärän pohjalta ja lukihäiriöstä huolimatta hän haki MA-opintoihin ja valmistui kahdessa vuodessa, todistaen itselleen pystyvänsä yliopisto-opiskeluun. 

Tohtoriksi Lahdenperä väitteli vuonna 2013 Taideyliopistosta. Taiteellisen tutkimuksen aiheena oli Alexander-tekniikka koreografisen prosessin osana. Tutkimuksen taiteellisissa prosesseissa tekniikka toimi strategiana, jolla tanssijat tekivät valintoja improvisatorisen koreografian sisällä. Taiteellisten osien harjoitusprosessit olivat useiden kuukausien mittaisia. Niissä luotiin yhteinen maasto, jossa Lahdenperää kiinnostava vuoropuhelu tanssijoiden, muusikoiden ja eri esityksen osa-alueiden välillä pääsi tapahtumaan ei-tekevän laadun kautta. 

Taiteilija, opettaja, tutkija – mikä ensin ja eniten?

Kysymys on itse asiassa vähän hölmö, sillä Lahdenperän työssä kaikki eri roolit ovat kulkeneet niin käsi kädessä.  ”Minulla oli olo, että voi opettajuuden kautta luoda omaa koreografian tekemisen maastoa.” 

Taiteen tekemisen kannalta merkittävä momentti oli väitöstutkimuksen taiteellinen teos Myrskyn ja myötätuulen terraario(2006.) Siinä työskenneltiin Alexander-tekniikan pohjalta improvisaation ja kompositioharjoituksien parissa kahdessa kolmen kuukauden yhtenäisessä pätkässä. 

”Lopputuloksena oli 50 minuutin biisi josta ei ikinä tiennyt mitä tapahtuu, vaikka kyseessä ei ollut vapaa improvisaatio. Oli vapauttavaa kun mikään kymmenestä esityksestä ei ollut samanlainen, enkä minkään esityksen kohdalla ajatellut että voi ei tuon olisi pitänyt tulla aiemmin tms. Olen ollut aina kiinnostunut kohtaamisista, ryhmän, tanssijan ja muusikon… Ja tyytyväisyys nousee siitä et se on yhdessä luotua, ” Lahdenperä kuvaa kokemustaan teoksen parissa työskentelystä.  

Taiteellisessa työssään Lahdenperä on keskittynyt paljon juuri liike- ja kontakti-improvisaatioon esityksen rakentumisen tapoina. Tilaan ja toisiin suuntautumisen ja tanssijan psykosomaattisen sisäisyyden välinen suhde on ollut tekemisen keskiössä. ”Työskennellessään Alexander-tekniikan pohjalta psyykkistä ja fyysistä ei oikein voisikaan erottaa.” 

Ajatuksia opetuksen sisällöistä ja kehityskaarista

80-luvulta asti yksi tanssin ammatillisen koulutuksen jatkuvasti pohdinnassa olleista kysymyksistä on ollut baletin rooli koulutuksessa.  Lahdenperää yllätti se, että nykyisistäkin BA-opiskelijoista puolet koki baletin edelleen tarpeelliseksi osaksi opintoja. Sekä tuntiopettajana että yliopistonlehtorina hän on ollut osa ja seurannut läheltä tanssin yliopisto-opetuksen muutoksia usean vuosikymmenen ajan, mutta baletista ei vielä ehditty tuossa ajassa päästy eroon. Mikä sitten on muuttunut? 

”Ensimmäistä vuosikurssia Teatterikorkeakoulussa opettaessa silloin 80-luvun lopulla oli sellainen fiilis, että siellä oli paljon tyyppejä, jotka vihasivat mun tunteja. Niillä oltiin lattialla, kierittiin kontakti-improvisaatiosta informoituvasti, keskusteltiin – eikä ollut jalannostoja. 2000-luvulla ollaan oltu samalla aaltopituudella opiskelijoiden kanssa. Informaatio on siis levinnyt. Pääsykokeissakaan kukaan ei kavahda improvisaatiota ja ilmaisullinen monipuolisuus on lisääntynyt.”

Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen opetuksesta ollaan edelleen aika ajoin tanssin kentällä huolissaan. Huolestuneille Lahdenperällä on viesti: Olemme mielestäni onnistuneet siinä mitä olemme pyrkineet tarjoamaan opiskelijoille näinä vuosina joina olen ollut mukana koulutuksen suunnittelussa ja toteutuksessa. Tanssitekninen osaaminen on muuttunut radikaalisti. Opiskelijoilla ja valmistuvilla löytyy perinteistä teknistä taitoa, mutta sen lisäksi on oman itsen tuntemista.” 

Tanssijuus on siirtynyt suorittamisen kulttuurista oman esiintyjyyden, itsen ja toimijuuden ymmärtämisen maastoon. Tanssija ei ole vain toisen tahdon toteuttaja, vaan teoksen tekemisen prosessissa aktiivinen keskustelija. Lahdenperästä myös tanssinopettajien opettamismentaliteetti on laajemminkin muuttunut keskustelevampaan suuntaan. 

Prosessi on ollut hitaiden muutosten sarja, vaikka talossa ollessaan professorit pystyvätkin määrittämään aika paljon. Ervi Siréniä, joka toimi professorina vuosina 1998-2007, Lahdenperä kuvaa ihan käsittämättömäksi tyypiksi. ”Hän on kehittänyt itse asioita, joita on kehitetty ympäri maailmaa ilman että hän on ollut kenenkään oppilaana. Sirén toi oman ilmaisun ja liikekielen opetukseen luopuessaan modernin tanssin opetuksesta, siirtyen pikkuhiljaa enemmän kohti sitä että ihminen löytäisi oman ilmaisunsa.” 

”Ari Tenhula, joka toimi tanssitaiteen professorina Sirénin jälkeen, oli 80-luvun kasvatti. Hänen kaudellaan fokuksessa oli erityisesti tanssijan toimijuuden laaja-alaistuminen. Opetussuunnitelmaan tuli lisää teoriaopintoja ja somaattisten alueiden osuus kasvoi. Nykyinen professori Eeva Muilu puolestaan on valmistunut 2000-luvun alkupuolella. Hänen puheestaan kuulee paljon sellaista mikä on ollut myös itselle tärkeää, kuten tanssijan omaäänisyyden edelleen vahvistaminen ja samalla ryhmätyötaitojen merkityksen kasvaminen työryhmätyöskentelyssä. Itse en ole halunnut ottaa muutoksen vetäjän asemaa. Oman opetukseni osalta olen kyllä tarjonnut toisenlaista asennetta tanssijuuden toteuttamiseen,” Lahdenperä kuvailee Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen koulutuksen vaiheita. 

Kysymys siitä mihin ihmisiä ollaan kouluttamassa on painava. Lahdenperä on ehdottomasti sitä mieltä että taidealalle ei ole mahdollista ns. täsmäkouluttaa ihmisiä. Ei voida ottaa viittä opiskelijaa, ja odottaa että kaikki jäävät alalle. Tulee uusia innostuksia, loukkaantumisia ja elämäntilanteita, jotka johtavat joka tapauksessa siihen että vain osa valmistuneista jää alalle. 

Kysyn Lahdenperältä millaisia ajatuksia hänessä herää, kun on voinut seurata monien vuosikurssien opiskelijoiden polkuja koulun alusta ammattikentälle.

”On ollut hienoa olla seuraamassa näitä erilaisia matkoja. On upeaa nähdä, että joku tuli tällaisena kouluun, mitään ei tapahtunut kahteen vuoteen, tai ei koko kouluaikana, mutta sitten näkee kasvun, muutoksen ja teiden löytymisen kentällä.” 

Alan raadollisuutta on joutunut myös miettimään – sitä kuinka puhua opiskelijoille siitä aiheuttamatta liikaa ahdistusta. Samalla on kuitenkin tärkeää välittää tietoa esimerkiksi siitä, että työpaikat pitää luoda itse. Hänestä opiskelijoiden olisi hyvä tehdä ensin BA-opinnot, työskennellä sen jälkeen kentällä ja vasta sitten miettiä maisteriopintoja. Monille voisi jäsentyä tarkemmaksi se, mihin suuntaan uraansa haluaa kehittää.

Toisaalta Taideyliopiston kaikki muut kandidaatin ohjelmat jatkuvat nyt suoraan maisterin opintoihin ja viime vuosina on käyty paljon keskustelua siitä pitäisikö tanssitaiteen kohdalla toimia samoin.

Koulutuksen ja kentän haasteita

Lahdenperän mielestä suomalaisen tanssin koulutuksen haasteina ovat Suomen pieni väkiluku, monet koulutusasteet ja sen epäselvyys koulutetaanko opiskelijoita taiteen vai liikunnan alalle. ”Amsterdamissa opiskellessa oli hienoa se, että lähistöllä oli monia kouluja, jolloin me saimme rauhassa erikoistua postmodernin tanssin alueeseen.” Suomessa tämä on haastavampaa, ja siksi varsinkin Teatterikorkeakoulun kandidaattiohjelmassa on kovat paineet tasapainoilla erilaisten tarpeiden, tahtojen ja kansainvälisenä kehittyvän kentän muutoksien välissä. 

”Suomalaiseen tanssiin vaikuttaa myös voimakkaasti se, että meillä on niin vahva teatteriperinne,” Lahdenperä pohtii. Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen opetus on kuluneiden vuosikymmenten aikana ottanut etäisyyttä teatterin vaikutuspiiriin. Nykyinen opetus keskittyy pitkälti draamallisuuden ja tarinallisuuden sijaan muihin esittämisen ja esityksen rakentamisen tapoihin.

Esittämisen tavoista puhuttaessa Lahdenperä muistelee opettajansa Simone Fortin esiintymistä karhuna. ”Hän oli ”karhumpi kuin karhu”, ottaen karhuisuuden itseensä, esittämättä karhua draaman keinoin. Kokemus oli puhutteleva. 

Tutkittaessa representaation moninaisuutta, voi löytää uudenlaisia tapoja ilmaisulle menemättä ulkoisen muodon jäljittelemiseen. Esimerkiksi karhun tapauksessa Forti oli tutkinut karhujen liikkumista tuntikausia eläintarhassa ja saanut näin tietoa enemmän karhun liikkumisen ja olemisen tavasta, mahdollistaen muun kuin vain liikkeen miimisen jäljittelyn.

(Tanssi)teatterin lisäksi on toinenkin osa-alue, johon Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen opetuksessa on tehty hiljalleen hajurakoa: musiikin ja tanssin perinteinen liitto. Lahdenperä muistelee, että kun Teatterikorkeakoulun tanssin koulutusta aloitettiin, harkittiin sen sijoittamista Sibelius-Akatemiaan. Hän pohtii kuinka erilaiselta vuodet olisivat voineet silloin näyttää. ”Nyt viimeisintä opetussuunnitelmaa tehdessä pohdimme, olemmeko jo lähempänä kuvataidetta kuin teatteria tai musiikkia.”

Opetuksen muutoksia tehdään myös jatkuvassa vuoropuhelussa opiskelijoiden itsensä kanssaan. Yhden koulun opetuksen suuntia ohjaavat moniin tulevaisuuden suuntiin monen ajatukset, nekin jotka haluavat pitää sen baletin mukana opetussuunnitelmassa.

Omat polut

Valinnat joita Lahdenperä on uransa aikana tehnyt, ovat olleet tanssitaiteilijana toimimisen haasteellisuudesta huolimatta juuri sitä itseään – valintoja. Tätä Lahdenperä on peräänkuuluttanut myös opiskelijoille. ”Välillä kollegoilta kuulee päivittelyjä että voi ei sekin on lähtenyt muihin opintoihin,” mihin hänen on vaikea samaistua. 

Päinvastoin, entisten opiskelijoiden valinnat lähteä erilaisille poluille ovat ilahduttaneet – että joku osaa myös luopua. Samaan aikaan on tietenkin surullista, että jotkut myös joutuvat vaihtamaan alaa ns. pakon edessä. On sääli nähdä, että monilla joilla olisi halua tehdä ura taiteen parissa, ei ole välttämättä voimavaroja selvitä alan tuulisessa todellisuudessa. Mutta päätyipä tanssi jatkoon tai ei, on tärkeää löytää tavat tehdä aktiivisia valintoja oman elämän ja uran suhteen – silloinkin kun kaikkea haluamaansa ei voi valitsemalla saada tai tekemällä tehdä. 

Seuraava askel

Lopuksi, luonnollisesti, haluan tietää, millaisia kuvioita Lahdenperän eläkepäiville on luvassa. 

”Olen kiitollinen siitä, että tajusin kouluttautua Alexander-opettajaksi. Minulla on tältä alalta edesmenneitä kollegoja, jotka ovat opettaneet edelleen 80-90-vuotiaina.” Lahdenperäkin toivoo että oppilaita riittää myös jatkossa. 

Myös taiteen tekeminen kiinnostaa. Rahoituksen hakeminen ja projektin tuottaminen eivät kuitenkaan ole eläkepäivien vieton asialistalla. Jos joku saa idean ja pyytää mukaan se on erittäin tervetullutta. Parhaillaan on käynnissä muutama nuoremman polven projekti, joissa Lahdenperä on eri tavoin mukana. 


Tanssi tanssivalta sukupolvelta toiselle, kädestä jalkaan, jalasta häntään, leukaluuhun, leveneviin olkapäivin, lonkkien rentoutumiseen, nauruun. 

Kiitos kaikesta Soile, nähdään!

Lähteet

Tanssitaiteen blogi

Tanssitaiteen blogi on perustettu alustaksi, jolla keskustella erilaisista tanssitaiteeseen ja sen tekemiseen liittyvistä kysymyksistä ja havainnoista. Blogin kirjoitusten kautta pääset tutustumaan tanssitaiteen opiskelun arkeen ja lukemaan ajoittain ilmestyviä opiskelijoiden ja opettajien haastatteluja.

Uusimmat julkaisut

Seuraa blogia