← Takaisin blogiin

Resilienssi testataan tuntemattoman äärellä

”Kun pikkuhiljaa aloin sietää ja hyväksyä työni katkeamisesta aiheutuvaa turhautumista, alkoi mielikin joustaa.”, kirjoittaa Pauliina Valtasaari.

Pauliina Valtasaari
Photo: Paula Ojansuu

Minulla oli valmiina useampi idea muusikon työelämää käsittelevistä aiheista, mutta koen, että näin poikkeuksellisena aikana en voi syöksyä suin päin arkipäiväisiin aiheisiin ennen kuin kirjoitan hieman ajatuksiani koronapandemian mullistamasta arjestamme. Yhtäkkiä moni tuttu työelämän ilmiö on alkanut tuntua kaukaiselta tai siihen liittyy varaus ”sitten kun tilanne on ohi…” tai viittaus menneeseen ”silloin normaalitilanteessa…”. Joudumme väistämättä tarkastelemaan työelämämme ilmiöitä ja käytäntöjä aivan uudenlaisin linssein. Mikä on turvallista? Koska pääsemme takaisin työn ääreen ilman pelkoa ja epävarmuutta? Kuinka selviämme tästä taloudellisesti? Venyykö valtion budjetti riittävästi myös kulttuuriorganisaatioiden tukemiseksi ja yksittäisten muusikoiden auttamiseksi? Tällä hetkellä pidätämme henkeä, astuvatko tiukemmat yleisörajoitukset taas voimaan jossain vaiheessa syksyä. Maailmalla kulttuurielämä on jo monin paikoin isojen kuohujen vallassa: juuri tulleen tiedon mukaan erittäin merkittävä Columbia Artists -agentuuri on lopettanut toimintansa koronakriisin takia.

Viime kevät ja kesä ovat olleet freelancer-muusikoiden kannalta erityisen raskaita. Kuukausien tehty työ ja tulevat keikat pyyhkiytyivät monien osalta taivaan tuuliin, olihan tulevien konserttien eteen jo tehty valtavasti harjoitustunteja, valmisteluja ja erilaisia järjestelyjä ennen kuin ne peruuntuivat. Odottamaton tilanne on aiheuttanut monille muusikoille ja muusikkoperheille inhimillistä taloudellista hätää, ahdistuksen värittämiä unettomia öitä ja pelkoa tulevaisuuden toimeentulosta. Tilanne on vaatinut aivan poikkeuksellisen paljon voimavaroja ja kykyä sietää epävarmuutta. Myös musiikkialalla instrumenttipedagogit, yliopisto-opettajat ja professorit joutuivat ottamaan hetkessä haltuun valtavan määrän uusia opetusmenetelmiä ja digitaalista tekniikkaa, kun yhtäkkiä kaikki opetus siirtyi videokameroiden taakse. Muusikot, orkestereiden hallinnot ja eri tapahtumajärjestäjät osoittivat valtavan ponnistelunhalunsa ja motivaationsa työtänsä kohtaan; osa konserteista saatiin sittenkin soitettua etäyhteyksin, ja orkestereiden kamarikokoonpanoja alettiin striimata viikoittain. Onnistuimme sopeutumaan yllättävän nopeasti ja luovasti uusiin digisovelluksiin, etätyöskentelyyn ja eristykseen, ja osoitimme yhteisöllisesti, kuinka kykenemme toimimaan rakentavasti vaikeassa kriisissä, vaikka uupuminen ja ahdistuskin ovat olleet läsnä. Tätä voidaan hyvällä omallatunnolla kutsua resilienssiksi ja syväksi yhteisölliseksi kokemukseksi musiikkialan työn merkityksellisyydestä.

Sana resilienssi juontaa juurensa latinankieliseen ilmaisuun re-salire, ’hypätä takaisin’. Resilienssille löytyykin varsin monta suomenkielistä määritelmää, ja jokainen niistä kuvaa ilmiötä hieman eri näkökulmasta. Resilienssi on muun muassa psyykkistä joustavuutta, sopeutumis- ja muutoskykyä ja sinnikkyyttä (ks. esim. Poijula 2018). Ominaista resilienssille on, että se on taito, jota voi harjoitella. Kyseistä taitoa ei tosin oikein voi testata simulaattorissa, vaan vasta tositilanteen tullen. Jos joku läheisemme on sairastunut vakavasti tai joutunut onnettomuuteen, ajattelemme helposti, että itse emme selviäisi moisesta. Elämä ei kuitenkaan ole heiltäkään kysynyt, sopiiko sairaus tai onnettomuus tulla ja riittävätkö voimavarat, vaan usein heidän on ollut pakko hypätä altaan syvään päähän ja opetella uimaan. Välillä sukelletaan pohjan kautta. Näinhän olemme joutuneet toteamaan pandemiatilanteessakin. Vuosi sitten kenelläkään ei olisi ollut aavistustakaan, mihin kaikkeen jo olemme venyneet ja mitä vielä tulemme tulevaisuudessa kohtaamaan. Kuinka siedämme elämää tuntemattoman äärellä määrittelemättömän ajan? Palaavatko tutut käytännöt enää koskaan täysin ennalleen vai olemmeko myös musiikin alalla pysyvien muutosten edessä? Kuinka osaisimme tukea toisiamme yhteisöissämme ja näkisimme toistemme stressin ja ahdistuksen, kun olemme itsekin tilanteen edessä ymmällämme? Kun syksy pimenee, testataan jälleen resilienssiämme ja sinnikkyyttämme epävarmemmissa olosuhteissa. On tärkeää ymmärtää, että resilienssi ei ole vaikeiden kokemusten torjumista tai sietämättömien olosuhteiden kieltämistä, vaan kykyä joustaa ja myöntää oma haavoittuvuutensa vaikeana hetkenä.

Omalla kohdallani koronakevät sekoitti varsin tehokkaasti tohtorityöni aikataulun, jota nyt sitten yritän parhaani mukaan paikkailla. Koin koko riittämättömyyden ja turhautumisen tunteiden kirjon luotsatessani perheemme 9-vuotiaan etäkoulua yrittäen samalla keksiä 6-vuotiaalle kehittävää ja mielenkiintoista tekemistä ilman digilaitteiden jatkuvaa läsnäoloa. Toimin luonnollisesti samalla etäkoulun keittäjänä ja siivoojana. Tämä on ollut varsin tuttu kuvio perheissä, joissa toinen vanhemmista työskentelee kriittisellä alalla, yksinhuoltajaperheistä puhumattakaan. Kun pääsin silloin tällöin pariksi tunniksi työhuoneelleni katsomaan, mitä tohtorityölleni kuuluu, ei keskittymisestä tahtonut tulla mitään. Analyyttinen ja tieteellinen kirjoittaminen – aivan samoin kuin taiteellinen työskentely – vaatisi tuntien syventävää orientaatiota ja rutiinia, aikaa pohdiskella, etsiä, uppoutua, astua välillä harhaan, löytää taas jotain ja oivaltaa uutta. Keväällä tuntui, että nuo pienet ajanriekaleet, joita vietin työhuoneellani, menivät kryptisiltä tuntuvien muistiinpanojeni silmäilyyn ja alati pahenevan kirjoituslukon kehittämiseen. Hyvä flow ja työn imu olivat katkenneet todella hankalaan vaiheeseen, ja niihin oli lähes mahdotonta päästä takaisin kiinni. Aamuöisin mieleeni hiipi usein pelko: saanko tästä enää otetta?

Kun pikkuhiljaa aloin sietää ja hyväksyä työni katkeamisesta aiheutuvaa turhautumista, alkoi mielikin joustaa. Jatkoin työhuoneelle menemistä aina silloin kun pääsin, vaikka se ei ollut montaa tuntia viikossa. Toisinaan menin sinne vain juomaan kahvia ja hengittelemään hiljaisuutta karanteenissa riehaantuneiden lasten tuottaman äänimaiseman jäljiltä. Päätin, että kun ei kirjoittamisesta tule nyt mitään, luen kuitenkin työtäni tukevaa kirjallisuutta. Oli pakko laskea kierroksia ja katsoa, mitä näillä eväillä kehkeytyy. Verkkainen lukeminen karanteenin aikana osoittautui lopulta valtavan tärkeäksi, ja sain vielä koulujen avauduttua koostettua uutta tekstiä sekä kirkastettua teoreettisia suuntaviivoja tulevaa työnohjausmetodiani varten. Joskus hiljaisuudessa tapahtuu enemmän luovaa kehitystä kuin arvaammekaan, vaikka kukaan meistä ei hiljaisuudella laskujaan maksakaan.   

Aloitamme tulevaa soitantokautta ja lukuvuotta varovaisen toiveikkaasti. Totuttelemme maskeihin ja turvaväleihin orkestereissa ja pienryhmissä, toteutamme edelleen osan tapaamisista etänä, vahdimme jokaista niiskausta ja aivastusta, joka meiltä tai perheenjäseniltämme pääsee. Pohdimme tuon tuosta, onko nyt aika mennä koronatestiin lievän kurkun karheuden vuoksi tai viedä perheen taapero testattavaksi, kun nenä hiekkalaatikolla valui ehkä hieman. On varmaa, että syksystämme tulee varsin repaleinen ja epävarma, vaikka opetus ja konserttitoiminta alkavatkin. Pahimmillaan siitä voi tulla yhtä testiin pääsyn ja testitulosten odottelua kotona, koko perheen voimin.

Jos syksy menee testauskapasiteetin rajallisuuden takia odotteluksi ja joutokäynniksi, on varmasti syytä pohtia, kuinka me sen jaksamme ja kuinka toteutamme tulevat konsertit ja produktiot. Työpaikoilla ja oppilaitoksissa on suunniteltu erinomaisen hyvin korona-ajan uudet menettelytavat, opetushenkilökunta on osoittanut olevansa joustavuudessaan huippuammattilaisia, ja orkesterien intendentit ja hallinnon työntekijät ovat tehneet aivan säkenöivän paljon töitä muokatessaan uusiksi syksyn ohjelmistot, kokoonpanot ja kiinnitykset vailla varmuutta, että näitä konsertteja koskaan tulee. Tämä on osoittanut jälleen kerran korkeaa resilienssiä yhteisöissämme: teemme sen minkä voimme, emmekä uhriudu koronan edessä, vaikka mieli tekisi. Kaikilla on vastuu toimia nyt oikein ja vaalia turvallisuutta kaikin mahdollisin keinoin maskeista turvaväleihin ja riskialttiiden sosiaalisten kontaktien välttämiseen.

Pandemiatilanne vaatii meiltä nyt aivan uudenlaista kykyä sietää oman paikkamme epämääräisiä rajoja; yhtäkkiä meiltä on viety varmuus vastata kysymyksiin kuka minä olen, mitä teen ja mihin olen menossa, jos konserttisalit ja opetusluokat taas jossain vaiheessa hiljenevät. Kuinka voisimme vahvistaa toivoa tulevaisuudesta ja uskoa, että tulevaisuudesta voi tulla kaikesta huolimatta myönteinen? Vaikka työelämän resilienssi on taito, jota harjoitellaan myös työnohjauksessa ja valmennuksessa, on kuitenkin tärkeää muistaa, että kukaan ei ole resilientti yksin. Resilienssiin tarvitaan aina yhteisöllistä tukea ja toivoa – jos ei loisteliaasta huomisesta niin ainakin huomisesta, jossa olemme yhdessä vastuullisia toimijoita ja koemme, että voimavaramme riittävät selviämään haastavien aikojen yli.  

Pauliina Valtasaari valmistelee tällä hetkellä tohtorintutkintoaan DocMus-tohtorikoulussa aiheenaan orkesterimuusikoiden työnohjaus ja psyykkisen valmennus. Hän työskentelee myös työnohjaajana.

30 vuotta musiikin tohtoreita Sibelius-Akatemiasta

Vuonna 2020 tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun ensimmäiset tohtorit Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta valmistuivat. Tähän mennessä heitä on valmistunut yli 200. Tässä blogissa pääset lukemaan asiantuntijoidemme muistoja, kokemuksia ja näkemyksiä musiikin tohtorikoulutuksen taipaleelta.

Uusimmat julkaisut

Seuraa blogia