Tarvitseeko tanssi puolustajaa? Ajatuksia Lukianoksen Tanssista-teoksesta

16.4.2021 0 Tykkää 0 kommenttia Michaela Bränn

Manna Satama, FT

Tanssiin herkästi liitetyt ajatukset arveluttavuudesta moraalin rapauttajana olivat esillä taannoisessa Helsingin Sanomien Salatanssit-artikkelissa (Rautaheimo Kaisa (kuvat) & Manner Maria ja Vasantola Satu (teksti), HS 28.2.2021). Jutussa perattiin koronan takia kotiseinien sisälle siirtynyttä tanssin harrastamista. Jutussa käsiteltiin myös laajemmin tanssin asemaa. Artikkelia lukiessani mieleen hiipi itselleni verrattain tuore mutta ajallisesti varsin kauas menneisyyteen sijoittuva teksti, Lukianoksen teos Tanssista. Lukianos kirjoitti sen luultavasti 160-luvulla jKr. eli lähes kaksi tuhatta vuotta sitten. Minä puolestani palasin tekstin pariin muutama vuosi sitten suomennostyön muodossa haudottuani suomennosajatusta jo kauan sitä ennen – siitä lähtien, kun ryhdyin toden teolla tutkimaan antiikin tanssia.

Lukianoksen kirjoittama tanssin puolustus tuntuu paikoitellen hämmentävän tuoreelta. Tartun HS:n artikkelissa esitettyihin muutamiin teemoihin ja peilaan niitä Lukianoksen tekstiin. Aloitetaan moraalista, tuosta herkullisesta vastakkainasettelun luottoajatuksesta. Suomalaisessa keskustelussa on muistutettu toisen maailmansodan aikana voimassa olleesta tanssikiellosta, jota Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala ovat käsitelleet kirjassan Kielletyt leikit (2020, Atena). Tanssia paheksuttiin sota-ajan kuoleman ja pelon leimaamassa arjessa, mutta tanssiin liitetty moraalinen arveluttavuus ulottaa juurensa jo paljon kauemmas. On ajateltu, että länsimaisessa kontekstissa kristinuskolla on ollut näihin ajatuksiin merkittävä vaikutus ruumiiseen liitetyn irrationaalisuuden takia, kuten HS:n artikkelissa muistutetaan (s. B 5).

Samankaltaista retoriikkaa havaitaan kuitenkin antiikin kirjallisuudessa, ja tähän myös Lukianoksen teksti kokonaisuudessaan pureutuu. Lukianoksen teoksessa tanssia vastustava filosofi Kraton perustelee paheksuntaansa mm. sillä, että tanssi korruptoi tanssiesitystä katsovan yleisön ja että tanssijat itse ovat sitä, mitä esittävät. Jos miestanssija siis tanssii vaikkapa miehensä pettävän naisen ja siten tietysti erityisen paheksuttavan roolin, tanssijasta tulee tuon moraalittoman naisen kaltainen ihminen. Tässä on muistettava, että Lukianos puhuu lähes yksinomaan pantomiimitanssista, joka oli juonellinen tanssimuoto ja jonka tanssijat olivat miehiä ainakin vielä Lukianoksen aikana.

Tanssilla on mahtava voima, minkä ymmärtäminen on epäilemättä kirvoittanut myös moralistiseen kannanottoon. Mutta moraali sikseen. Tanssi on multimodaalinen. ”Käytössä on aistien kirjo: näkö, kuulo, tunto ja tasapaino”, kirjoittavat Manner ja Vasantola (HS-artikkeli, s. B 7). Tanssijan on hallittava kehon liikkeet, muistettava ja huomioitava tanssimuodosta riippuen muut tanssijat. Näihin kaikkiin puoliin Lukianos ottaa kantaa. Tanssin multimodaalisuus toimii sekä tanssin puolustuksen että vastustuksen argumenttina. Koska se vaikuttaa katsojiin usean aistimuksen kautta, sen voima vaikuttaa katsojiin kielteisesti on pelottavan voimakas, mikäli ajatellaan, että tanssi ”viesti” on kielteinen. Jos taas tanssin ajatellaan vaikuttavan ikään kuin moraalia kohottavaksi, sen voima on valjastettu hyvään. Lukianoksen tanssin puolustuksen argumentointiin liittyy keskeisesti se, että tanssi on äärimmäisen vaativa laji. Se edellyttää tanssijalta oppineisuutta, sillä antiikin pantomiimitanssin juonet perustuivat draamaperinteestä tuttuun mytologiaan ja historiallisiin tapahtumiin. ”Tanssijan täytyy tietää kaikki alkaen kaaoksesta ja maailman synnystä aina Egyptin kuningatar Kleopatraan asti”, toteaa Lukianos (Tanssista 36). Tanssia on antiikissa puolustettu myös siksi, että se on erinomainen fyysinen, kokonaisvaltainen liikuntamuoto. Tanssi muokkaa kehon sopusuhtaiseksi, kuten filosofi Sokrateenkin kerrotaan todenneen (Ksenofon, Symposion 2,17).

Tarvitseeko tanssi puolustuspuhetta, kun sen tukijana on itse Sokrates? Antiikin tanssin näkökulmasta tanssi tarvitsee sitä, että sitä tutkitaan ja se liitetään yleiseen antiikin kulttuuria ja yhteiskuntaa tarkastelevaan keskusteluun vähintäänkin draaman ja musiikin rinnalle. Tanssi on ollut läsnä arjessa ja juhlassa, on tanssittu yhdessä ja yksin, tanssi on ollut toimeentulon lähde ja sitä on esitetty näyttämöillä ja kadunkulmissa. Tanssia ei voi, eikä sitä saa ohittaa. Annan Lukianokselle viimeisen sanan. ”Olisitko valmis, ystäväni, hetkeksi luopumaan syytteistäsi ja kuuntelemaan, mitä minulla on sanottavaa tanssista ja sen hyvistä ominaisuuksista? Osoitan, että se ei tarjoa katsojilleen ainoastaan huvia vaan myös hyötyä. Näytän, kuinka paljon tanssi kasvattaa ja opettaa sekä miten se muovaa katsojien sisintä harjoittamalla sitä mitä kauniimpien näköaistimusten ja viihdyttämällä mitä parhaimpien kuuloaistimusten avulla sekä osoittamalla, miten kaunista on, kun mieli ja ruumis toimivat yhdessä. Kaiken tämän tanssi tekee musiikin ja rytmin kanssa yhdessä, mikä on pikemminkin ylistyksen kuin moitteen aihe.” (Lukianos, Tanssista 6.)

Manna Satama: Tanssia antiikin näyttämöllä – Lukianos ja tanssin puolustus. Kinesis 12. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. (2021)

Lue julkaisu täällä

Lue lisää julkaisusta sekä Manna Sataman haastattelu Koreografian koulutusohjelman blogissa