Kenelle piano on oikeastaan tehty? Kysymys käden koosta, tekniikasta ja perinteestä

Lokakuussa Sibelius-Akatemiaan saapui kaksi poikkeuksellista pianoa Saksasta Bayreuthista, Steingraeber & Söhnen kotikaupungista. Näistä soittimista tekee erityisiä niiden koskettimiston koko: ne ovat kapeampia kuin koskettimistot, joihin lähes kaikki pianistit ovat tottuneet. Tämä ei ehkä kuulosta erityisen merkittävältä, mutta näillä soittimilla voi olla mullistava vaikutus pianonsoiton tulevaisuuteen. Miksi koskettimiston koolla on niin suuri merkitys?

Pianistit harvoin ajattelevat soittamiensa koskettimien kokoa. Useimmat ovat yksinkertaisesti tottuneet koskettimistoihin, joissa oktaavin leveys on noin 6,5 tuumaa (16,5 cm). Tämä mitoitus vakiintui laajaan käyttöön 1800-luvun loppupuolella ja on sen jälkeen pysynyt standardina.

Viime vuosina useat pianovalmistajat ja pianoteknikot ovat kuitenkin kehittäneet kapeampia koskettimistoja, joiden oktaavin leveys on 6,0 tuumaa (15,2 cm) tai 5,5 tuumaa (14 cm). Näin ne tarjoavat vaihtoehdon yleisimmälle koolle. Jo vuosien ajan PASK (Pianists for Alternatively Sized Keyboards) on ajanut tulevaisuutta, jossa pianistit voisivat vapaasti valita kolmen koskettimistokoon välillä: 6,5, 6,0 ja 5,5 tuumaa. Järjestö on myös rakentanut infrastruktuuria, joka mahdollistaisi näiden vaihtoehtojen laajemman saatavuuden.

Soitin itse kapeammalla koskettimistolla ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten. Kokemus avasi silmäni. Käteni tuntuivat luonnollisemmilta ja rennommilta, eikä minun enää tarvinnut venyttää niitä yhtä paljon oktaavien ja muiden laajojen intervallien soittamiseksi. Siihen asti olin ajatellut, että fyysinen ponnistelu sekä siihen liittyvä epämukavuus yksinkertaisesti vain kuuluivat pianonsoittoon.

Muutos ei ollut pelkästään fyysinen. Sain pienemmällä vaivalla sointiini aiempaa enemmän rikkautta ja resonanssia. Aloin myös ymmärtää, kuinka paljon soittoani oli muokannut tarve kompensoida soitinta, joka ei luonnostaan sopinut käsilleni.

Eri koskettimistokokojen vertaileminen johti myös yllättävään havaintoon. Osa niistä rennommista liikeradoista, jotka opin kapeammilla koskettimistoilla, siirtyi myös tavalliselle 6,5 tuuman koskettimistolle. Tämä tarjosi konkreettisen vertailukohdan tehokkaammalle liikkeelle ja auttoi minua tiedostamaan, miten voin soittaa taloudellisemmin myös tavallisen koskettimiston rajoissa.

Tästä kokemuksesta sai alkunsa tohtorintutkintoni Sibelius-Akatemiassa. Tavoitteeni on kehittää malli, joka auttaa pianisteja siirtymään erikokoisten koskettimistojen välillä ja löytämään samalla luonnollisempia ja tehokkaampia tapoja soittaa.

Kapeammat koskettimistot ja pitkään sivuutettu tarve

Monen soittimen perinteessä erikokoiset instrumentit ovat olleet arkipäivää jo pitkään. Esimerkiksi jousisoittimia valmistetaan eri kokoisina, jotta myös pienikätiset soittajat voivat käyttää niitä. Pianojen kohdalla valinnanvaraa on ollut huomattavasti vähemmän, osittain soittimen suuren koon ja monimutkaisen mekaniikan vuoksi.

Muokattavat koskettimistojärjestelmät ovat kuitenkin alkaneet muuttaa tilannetta. Sibelius-Akatemiaan hiljattain saapuneessa Steingraeber-flyygelissä on järjestelmä, jonka avulla koskettimisto voidaan vaihtaa tavallisen 6,5 tuuman ja kapeamman 6,0 tuuman oktaavileveyden välillä ilman, että koko soitinta tarvitsee vaihtaa. Se, mitä aiemmin pidettiin rakenteellisena rajoitteena, alkaa vähitellen muuttua tilanteeksi, jonka teknologia voi ratkaista.

Kapeampien koskettimistojen kehitys sai alkunsa Pohjois-Amerikassa tehdyistä kokeiluista. Sittemmin liike on laajentunut kansainväliseksi. Yhdysvalloissa DS Standard Foundation on edistänyt vaihdettavien koskettimistojen käyttöönottoa yliopistoissa ja musiikkioppilaitoksissa ympäri maailmaa. Euroopassa useat pianovalmistajat, kuten Steingraeber, tarjoavat nykyään tätä teknologiaa, mikä tekee kapeammista koskettimistoista yhä käytännöllisemmän vaihtoehdon pianisteille.

Vaikka kapeammat koskettimistot ovat tulleet kaupallisesti saataville vasta viime vuosina, niiden taustalla oleva tarve on todennäköisesti ollut olemassa paljon pidempään. Jotkut oppilaat lopettavat pianonsoiton kasvaessaan, koska heidän kätensä eivät yksinkertaisesti ole riittävän suuret koskettimiston vaatimuksiin nähden. Tämä on yleistä, mutta käden koon ja koskettimiston mittojen välinen suhde on saanut yllättävän vähän huomiota perinteisessä piano-opetuksessa.

Mitä jos minulla olisi ollut valinnanmahdollisuus?

Tätä olen kysynyt itseltäni monta kertaa. Noin 12-vuotiaana fyysinen kasvuni oli käytännössä päättynyt. Käteni eivät enää kasvaneet, mutta ohjelmiston tekniset vaatimukset kasvoivat jatkuvasti.

Joskus mietin, olisivatko asiat voineet olla toisin, jos kapeampia koskettimistoja olisi ollut tarjolla jo nuoruudessani. Olisinko uskaltanut tutkia laajempaa ohjelmistoa sen sijaan, että käsieni koko olisi vaikuttanut siihen, mitä uskoin voivani soittaa? Olisinko välttynyt vammoilta, joita aiheutui jatkuvasta venyttämisestä oman luonnollisen liikelaajuuteni yli? Ja olisinko teini-iässä päättänyt olla luopumatta pianonsoitosta?

Monien näiden kysymysten kanssa kamppailtuani palasin lopulta pianon ääreen hieman yli kaksikymppisenä tietäen, että fyysiset rajoitteeni eivät ole kadonneet. En voi tietää, mitä olisi tapahtunut, jos olisin oppinut soittamaan erilaisella koskettimistolla. Juuri siksi kysymys on minulle tärkeä.

Kosketinsoittimen koko ei ole vain tekninen yksityiskohta. Se liittyy siihen, millaisia mahdollisuuksia annamme nuorille pianisteille heidän kasvaessaan, oppiessaan ja rakentaessaan suhdettaan musiikkiin. Oma kokemukseni herättää laajemman kysymyksen: kuinka moni muu pianisti hyötyisi siitä, että erilaiset koskettimistokoot olisivat aidosti saatavilla?

Kun käden koko on joko etu tai haitta

Yksi tapa tarkastella asiaa on tutkia käden koon ja koskettimiston koon välistä suhdetta. Tutkimukset ovat yhdistäneet käden koon ja koskettimiston mitoituksen soittomukavuuteen ja fyysisiin vaatimuksiin. Kapeammat koskettimistot voivat vähentää laajojen otteiden aiheuttamaa kuormitusta.

Kun pianomusiikki 1800- ja 1900-luvuilla laajeni yhä vaativammaksi, suurista soinnuista, laajoista intervalleista, hypyistä ja venytyksistä tuli entistä keskeisempi osa ohjelmistoa. Ammattipianistien joukossa kyky ulottua desiimiin (oktaavi + terssi) on usein nähty tärkeänä fyysisenä mittapuuna, koska se vaikuttaa siihen, kuinka vaivattomasti pianisti voi lähestyä laajaa ohjelmistoa.

Vuoden 2015 tutkimuksen mukaan 76 prosentilla miehistä, mutta vain 13 prosentilla naisista, käden ulottuvuus riittää desiimin soittamiseen tavallisella 6,5 tuuman koskettimistolla.

Joidenkin pianistien kohdalla nämä fyysiset vaatimukset voivat vaikuttaa siihen, miten he arvioivat omaa potentiaaliaan esiintyjinä tai näkevätkö he ammattiuran realistisena vaihtoehtona. Kun opiskelija kamppailee teknisesti haastavan kohdan kanssa, tulkitsemmeko ongelman liian helposti puutteelliseksi tekniikaksi tai harjoitteluksi sen sijaan, että pohtisimme myös itse soittimen roolia?

Yhdysvaltalaisia musiikkikilpailuja koskeva tutkimus paljastaa pianosarjoista kiinnostavan ikään liittyvän ilmiön. Nuorimpien, 11–14-vuotiaiden kilpailijoiden joukossa tyttöjä on hieman enemmän kuin poikia. Tilanne kuitenkin kääntyy 15–18-vuotiaiden ryhmässä. 19–25-vuotiaiden sarjassa miespuolisia palkinnonsaajia on yli kaksinkertainen määrä naisiin verrattuna. Samankaltainen sukupuolijakauma näkyy myös suurissa kansainvälisissä pianokilpailuissa. Jousisoitinkilpailuissa vastaavaa naisten osuuden vähenemistä ei kuitenkaan havaita.

Tämä ei tarkoita, että käden koko yksin määrää kilpailumenestyksen. Se nostaa kuitenkin esiin tärkeitä kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu nuorten pianistien edetessä kohti ammattilaisuutta ja millaisia kehoja pianonsoiton perinteet ovat historiallisesti suosineet.

Miten nykyisestä pianonkoskettimistosta tuli normi?

Kapeampia koskettimistoja oli olemassa jo ennen kuin 6,5 tuuman oktaavi vakiintui yleiseen käyttöön. Nykyinen standardikoko ei siis koskaan ollut ainoa vaihtoehto.

6,5 tuuman oktaavi otettiin laajasti käyttöön 1800-luvun loppupuolella aikana, jolloin pianot kasvoivat suuremmiksi ja voimakkaammiksi, julkinen konserttielämä laajeni ja virtuoosikulttuuri kehittyi. Tässä kulttuurissa fyysisellä voimalla ja suurilla käden ulottuvuuksilla oli merkittävä rooli. Ajan kuuluisimmat virtuoosit olivat pääasiassa miehiä, joilla oli usein poikkeuksellisen suuret kädet. Piano ja pianisti kehittyivät yhdessä tämän kulttuurin puitteissa.

Sittemmin pianomaailma on muuttunut valtavasti. Pianistit edustavat nykyään paljon moninaisempia sukupuolia, kulttuuritaustoja ja kehotyyppejä. Pianon fyysiset mittasuhteet ovat kuitenkin pysyneet lähes muuttumattomina.

Muutokseen liittyi myös käytännöllisiä syitä. Piano on suuri soitin, ja massatuotanto sekä musiikkikoulutus rakensivat vähitellen kokonaisen järjestelmän yhden yhteisen mitoituksen ympärille. Kun tällainen järjestelmä on kerran syntynyt, vaihtoehtojen käyttöönotto muuttuu vaikeaksi. Kun tietty mitta on kaikkialla, se alkaa tuntua luonnolliselta ja väistämättömältä.

Ehkä juuri tämä selittää, miksi ajatus erilaisista koskettimistokoista herättää toisinaan vastustusta. Historialliset syyt 6,5 tuuman standardin taustalla ovat pitkälti unohtuneet, ja tiettyyn aikaan ja kulttuuriin liittynyt ratkaisu on muuttunut oletusarvoksi. Taustalla näyttää olevan ajatus, että pianistien tulisi käsien koosta riippumatta sopeutua 6,5 tuuman koskettimistoon ja että juuri tämä sopeutumiskyky kuuluu pianotekniikkaan.

Mitä oikeastaan harjoittelemme?

Tietynlainen fyysinen sopeutuminen kuuluu minkä tahansa soittimen soittamiseen. On kuitenkin eri asia sopeutua soittimeen kuin joutua jatkuvasti kompensoimaan sitä, ettei soitin sovi omaan kehoon. Kun pianistit toistuvasti muuttavat liikkeitään, sormituksiaan ja soittotapojaan selviytyäkseen koskettimiston mitoista, nämä mukautukset voivat vähitellen sulautua osaksi sitä, mitä kutsumme tekniikaksi. Mutta ovatko kaikki ne fyysiset vaatimukset, joita pidämme välttämättöminä, todella välttämättömiä?

Eri koskettimistokokojen kokeileminen voi paljastaa, kuinka vahvasti tekniikkamme on sidoksissa itse soittimeen. Liikkeet, sormitukset ja pedaaliratkaisut, jotka tuntuvat välttämättömiltä yhdellä koskettimistolla, eivät välttämättä ole sitä toisella. Tekniikka kehittyykin jatkuvassa vuorovaikutuksessa kehon ja soittimen välillä, vaikuttaen sekä liikkumiseemme että tapaan ilmaista musiikkia.

Jos soittimeen sopeutumiseen tarvitaan vähemmän energiaa, pianisti voi käyttää enemmän aikaa ja huomiota musiikilliseen tulkintaan. Pitkään jatkuva fyysinen kuormitus voi myös lisätä loukkaantumisriskiä tai johtaa siihen, että osa pianisteista lopettaa soittamisen kokonaan.

Monille pianisteille nykyinen koskettimisto sopii erinomaisesti, eikä sitä ole tarkoitus korvata. Tavoitteena on tarjota vaihtoehto niille, jotka hyötyvät enemmän kapeammista koskettimistoista. Jokaisella pianistilla tulisi olla mahdollisuus löytää käsilleen parhaiten sopiva koko.

Tuleville pianistisukupolville

Kapeammat koskettimistot löytävät vähitellen tiensä musiikkikoulutukseen ja konserttikäyttöön. Saksassa ja Yhdysvalloissa useat oppilaitokset hyödyntävät niitä jo nyt myös konserttiflyygeleissä.

Kuvitellaan tilanne, jossa pianonsoiton opettaja voisi kysyä oppilaalta: “Mikä koskettimisto sopisi parhaiten sinun käsillesi?” Sen sijaan, että 6,5 tuumaa nähtäisiin ainoana vaihtoehtona, myös 6,0 ja 5,5 tuuman koskettimistot voitaisiin tunnistaa yhtä oikeutetuiksi vaihtoehdoiksi.

Tämä edellyttää suurempaa tietoisuutta pianistien ja opettajien keskuudessa. Kun tietoisuus kasvaa, yhä useampi valmistaja voi kiinnostua markkinasta ja tehdä vaihtoehtoisista koskettimistoista laajemmin saatavia. Uusien järjestelmien kehittäminen vaatii investointeja, ja kysynnän kasvu vie aikaa. Kysyntä ja tarjonta kuitenkin ruokkivat toisiaan. Niin kauan kuin eri kokoisia koskettimistoja on harvoin saatavilla, pianisteilla on vähän mahdollisuuksia kokeilla niitä tai nähdä niitä realistisina vaihtoehtoina.

Jos piano haluaa säilyä elävänä soittimena myös tulevaisuudessa, sen kehitys ei välttämättä tarkoita yhden ainoan standardin säilyttämistä. Tulevaisuus voi yhtä hyvin tarkoittaa mahdollisuuksien laajentamista niille ihmisille, jotka instrumenttia soittavat. En halua, että seuraava sukupolvi kohtaa samoja haasteita vain siksi, ettei heille koskaan tarjottu heidän keholleen paremmin sopivaa instrumenttia.

Lopulta tavoitteena on saavutettavampi ja yhdenvertaisempi pianokulttuuri, jossa yhä useammat voivat löytää potentiaalinsa pianisteina ja kehittää musiikillisia taitojaan. Erilaisten koskettimistokokojen tarjoaminen on yksi tapa avata yhteistä musiikkiperinnettämme laajemmalle joukolle ihmisiä.

Kumi Shimozaki on pianisti ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemian väitöstutkija. Hänen taiteellinen tutkimuksensa tarkastelee kapeakoskettimisia pianoja ja sitä, kuinka vaihtoehtoiset koskettimistokoot voivat tukea ergonomisempaa, yhdenvertaisempaa ja ilmaisullisesti rikkaampaa pianonsoittoa.